Tieteeseen kiinni jääminen
Tieteeseen kiinni jääminen tarkoittaa sitä, miten kaikki valmennuksen ratkaisut perustuvat tieteestä löydettyihin faktoihin. Näin ollen esimerkiksi voimaharjoittelussa toistojen määrät ja toteutuksen tavat nojautuvat puhtaasti tieteellisten artikkeleiden ja asetelmien toistamiseen. Tällöin jää huomioimatta usein se, että tieteellinen koeasetelma on jo itsessään rajallinen. Asetelmien rajaaminen on tieteellisen tutkimuksen elinehto.
Yksi tieteellisen menetelmän kulmakivistä on induktiivisista (yksittäisistä) havainnoista johdettu deduktiivinen (yleistäminen) päättely. Tutkimuksessa kerätään eristettyjä havaintoja. Näiden havaintojen perusteella pyritään luomaan valoa tiettyjen ilmiöiden ympärille. Näin induktiivisessa päättelyssä yksittäisistä havainnoista voidaan tehdä johtopäätöksiä. Esimerkiksi voimaharjoittelututkimus on tuottanut meille luokittelua eri menetelmistä. Voimme siten erotella perus-, maksimi- ja nopeusvoimaharjoittelun toisistaan. Kun tutkimukset tuottavat tällaisia yleisiä joukkoja, voidaan niiden perusteella luoda teorioita. Teoriat mahdollistavat deduktiivisen päättelyn. Deduktiivisessa päättelyssä yleistä teoriaa voidaan soveltaa yksittäiseen tapaukseen. Näin voimaharjoittelun perusteita toteutetaan niin aitajuoksijan kuin uimarinkin kuntosaliharjoittelussa.
Tieteelliseen tietoon liiaksi kiinni jääminen tarkoittaa sitä, ettei valmentaja osaa suhteuttaa tieteellistä tietoa omaan pragmaattiseen käytäntöön. Tällöin valmentajalla ei ole esimerkiksi kykyä arvioida tieteellisen teorian taustalla olevaa tutkimusaineistoa. Esimerkkinä tästä kerrottakoon 1990-luvulla tehty uintitutkimus, jossa tutkittiin ”optimaalista sarjaa” eri uintimatkoille. Sadan metrin suoritusta varten paras sarja oli 10 x 50 metrin sarja noin kolmen minuutin palautuksella. Sadan metrin toistoilla toteutettu, lyhyempi sarja tuki paremmin pidempien matkojen uimista. Jos valmentaja kuuli koulutuksessa vain tutkimuksen tulokset ja johtopäätökset ilman minkäänlaista kritiikkiä, saattoi hän alkaa uittamaan uimareillaan näitä ”optimaalisia sarjoja”. Nehän oli nyt tieteellisesti todistettu paikkansa pitäviksi ja oikeiksi. Näin tieteellinen tutkimus ohjaisi valmentajaa uittamaan juuri kymmenen, ei enempää tai vähempää, toistoa uimareilleen. Hän ei uskaltaisi spekuloida, mitä yhdestoista toisto saattaisi tuottaa tuloksellisesti. Olisiko uimarin tuloskunto ja kehittyminen vaarassa, jos hän teettäisi kahdenkymmenen toiston sarjan?
Jos valmentaja osaisi lukea tutkimuksen asetelmaa, olisi hän huomannut siitä useitakin puutteita ja rajoittavia tekijöitä. Hän olisi huomannut koehenkilöjoukon olleen aika pieni. Usein uintitutkimuksissa on vain kourallinen, alle kaksikymmentä koehenkilöä. Toiseksi koehenkilöiden taustat ovat erilaisia, vaikka tästä pyritäänkin valikoinnilla eroon. Kokeisiin on siten vaikea saada samantasoisia ja sukupuolisia koehenkilöitä kovinkaan montaa. Tutkimuksissa ei voida koskaan myöskään olla täysin varmoja siitä, miten koehenkilöt ovat viettäneet aikaa ennen mittauksia. Jonkinlainen arvio edeltävästä harjoittelusta, vuorokausirytmistä ja ravinnosta on saatavissa, mutta silti tämä aineisto voi olla harhaanjohtavaa. Jotta taustat olisi varmasti kartoitettu kunnolla, olisi koehenkilöjoukko pitänyt sulkea esimerkiksi urheiluopistolle pitkäksi aikaa elämään samanlaista elämää.
Voidaan kuitenkin kyseenalaistaa, onko 10 x 50 metrin sarja paras sadan metrin uinnin kehittämiseen. Voisiko olla, että joku toinen sarja olisi vielä parempi? Voisiko olla, että koeasetelman sarja toimi juuri testipäivänä, mutta muutaman päivän kuluttua toistojen olisi pitänyt muuttua erilaisiksi? Kuinka paljon motivaatio tehdä testiä vaikutti tuloksiin? Olivatko tutkimusmenetelmät riittävän hyvät tällaisien johtopäätösten tekemiseen? Jos esimerkiksi mitattiin aikaa, laktaattia ja sykettä, olivatko laktaatti ja syke riittävän hyviä indikaattoreita kertomaan siitä mitä kehossa oikeasti tapahtui? Olisiko laktaatin sijaan pitänyt mitata veren happamuutta PH:n avulla? Olisiko hengityskaasuja pitänyt mitata myös? Entä jos sarjat olisi uitettu osana normaalia harjoitusta? Yhdysvaltalaisissa yliopistoissa ui yleensä noin 50 uimaria per harjoitus. Olisiko tällaisessa laumassa tehty tutkimus tuottanut toisenlaista tulosta? Olisiko siis ryhmätoteutus vaikuttanut tutkimuksen tuloksiin?
Vaikka tieteellinen tutkimus tuottaa näille kysymyksille vastauksia, ei se ole välttämättä tieteen perustehtävä. Tieteen perustehtävänä on kerätä tietoa, joka on ulkopuolisilta vaikuttimiltaan mahdollisimman neutraalia. Neutraalius tarkoittaa sitä, että tutkimusta tehdään vain havainnoista käsin. Niistä syntyneitä tuloksia koetetaan arvioida ennen kaikkea sen suhteen, mitä aiheesta on aikaisemmin tutkittu. Johtopäätöksillä voidaan todeta se, mitä tapahtui kyseisessä tutkimusasetelmassa ja miten sen suhteutuu aikaisempiin tutkimustuloksiin.
Filosofi Lévi-Strauss on jossakin todennut, että tieteellisen tutkimuksen perusluonteeseen kuuluu, ettei se koeta vastata kysymykseen – miksi? Tiede koettaa ennen kaikkea löytää vastauksen kysymykseen – miten? Lévi-Straussin pohtii eron tulevan selväksi vertailemalla antiikin kreikan tapaa suhtautua luonnonilmiöistä kerättyihin faktoihin. Antiikin Kreikassa filosofit koettivat usein löytää syy- ja seuraussuhteita havaittujen ilmiöiden ja niiden taustalla olevien isojen ideoiden välillä. Näin antiikissa pohdittiin, miksi joku ilmiö ilmenee tietyllä tavalla. Olisiko taustalla esimerkiksi joku jumalten leikki? Kun antiikin Kreikan tapaa tehdä tutkimusta verrataan moderniin tieteeseen, pidättäytyy tämän päivän tiedemies puhtaimmillaan spekuloinnilta. Tästä syystä johtuen me tiedämme muiden muassa, miten voima kasvaa eri menetelmiä toteuttaen. Me emme kuitenkaan tiedä sitä, miksi ihmisen liikuntakoneisto reagoi tietynlaiseen voimaharjoitteluun tietyllä tavalla, tai miksi meidät on ”luotu” sellaisiksi liikkujiksi kuin me olemme. Liikuntatieteilijä saattaa näin pidättäytyä spekuloimasta, johtuuko tapamme kehittyä evoluutiosta, painovoimasta, lihassolujen kapasiteetista, kulttuurista, vaiko jostakin muusta syystä.
Mielenkiintoisen tästä tutkimuksen tekemisen erosta urheilussa tekee se, että me valmentajat haluamme usein tietää sekä MITEN että MIKSI harjoitteluun liittyvät asiat toimivat siten, kun ne toimivat. Tästä syystä asiansa osaavan tiedemiehen kanssa keskusteleminen voi olla joskus valmentajalle haastavaa. Tiedemies ei ota kantaa oman erikoisalansa ulkopuolelta. Hän ei halua irrotella selityksillä, joita ei ole läsnä juuri tämän tieteellisen tutkimuksen piirissä. Kun valmentaja haluaa nimenomaan spekuloida kaikella tällä, saattaa hän hakea tietoa ja tukea sitten muualta, esimerkiksi kokemusasiantuntijoilta.
Tieteestä luopuminen
Jotkut valmentajat ovat todenneet, että he eivät ole ”näitä tieteelliseen valmennukseen uskovia valmentajia”. He haluavat ottaa pesäeroa ylläkuvaamaani maailmaan, jossa ”tieteellinen valmennus” tarkoittaa valmennukseen liittyvien valintojen perustamista tieteen löydöksiin. Heidän kannanottonsa kuulostaa eräänlaiselta kapinalta tai vähintään huolelta eräänlaista dogmisuutta kohtaan. He saattavat ajatella, miten tiede on rakentanut asioista kankeita tietämisen laitoksia, vaikka valmentaminen on kuitenkin jotakin täysin erilaista. Heidän kokemuksensa voi olla, ettei rationaalisella ja deduktiivisella päättelyllä voida vetää valmennusta tukevia johtopäätöksiä.
Tieteeseen kielteisesti suhtautuva valmentaja ei kuitenkaan itse hylkää tieteeseen liittyvää rationaalisen päättelyn perinnettä. Hän siis sekä perustelee miksi tieteellinen ajattelu ei toimi, että koettaa myös valmentaa jonkinlaisen oman rationaalisen maailmankuvansa kautta. Ainoa asia mikä usein jää puuttumaan on se, ettei hän välttämättä tutustu uusiin lajistaan tehtyihin tutkimuksiin tai kirjoituskokoelmiin. Omassa valmennuksessaan hän tekee kuitenkin jokapäiväisiä ratkaisuja havaintoihin perustuen. Nämä ratkaisut suodattuvat hänen aikaisemman kokemuksensa kautta. Tästäkin näkökulmasta katsoen valmentajat toimivat varsin tieteellisesti. Tieteellisen tiedon korvaa nyt kokemuksellinen tieto.
Surulliseksi tilanteen tekee se, ettei tieteen avusta kieltäytyvä valmentaja tajua itse tekevänsä erittäin dogmaattista työtä. Hän on sulkenut ulos asioita, joihin tutustuminen voisi viedä valmennusta eteenpäin. Varauksellinen valmentaja saattaa olla jopa tiedemiestä kriittisempi havaintojen ja johtopäätösten suhteen. Toisaalta tämä on myös hyvän valmentajan tunnusmerkki – hän ei anna kaiken kohinan ympärillä vaikuttaa omiin valmennuksen valintoihinsa.
Yhteistyöllä eteenpäin
Valmentaja ja tiedemies tekevät työnsä samalla tapaa. Kumpikin perustaa johtopäätöksensä havaintoihin. Tiedemies tekee johtopäätökset tutkimuksiin nojautuen. Valmentajan ensisijainen tuki löytyy hänen aikaisemmasta kokemuksestaan. Kumpikin käyttää kuitenkin rationaalista pohdintaa työssään. Kumpikin pyrkii myös näkemään asiat yksinkertaisina syy- ja seurausketjuina. He pyrkivät sulkemaan pois maailman monimutkaisuutta voidakseen tehdä parempia johtopäätöksiä havainnoista.
Kumpikin, sekä valmentaja että tiedemies, kohtaavat myös saman vaaran. Valmentaja saattaa tehdä asiat koko ajan samalla tapaa, vaikka valmennustavat ovat huomattavasti maailmalla jo kehittyneet eteenpäin. Valmentaja saattaa tällöin esimerkiksi todeta: ”Tuolla tapaa toimiminen on pitkällä aikajänteellä tuhoisaa urheilijalle”. Tiedemies saattaa myös hylätä ajatuksia, jotka voisivat itse asiassa olla vaikka kuinka toimivia valmennuksessa. Tiedemies voisi tällöin sanoa: ”Tuolla tapaa tekeminen ei voi toimia, sillä kyseinen laji on xxx-laji”. Xxx-laji tarkoittaa tässä kohtaa siis esimerkiksi jotakin ominaisuutta, joka lajianalyysin perusteella on keskeistä lajisuoritukselle.
Jos urheilija, valmentaja ja asiantuntija istuisivat samassa autossa, tulisi kaikilla olla yhteinen visio siitä, mikä on auton määränpää. Lisäksi kaikkien tulisi olla samaa mieltä siitä, mitä reittiä pitkin kohteeseen ajetaan. Jos tätä yksimielisyyttä ei löydetä, jää auto helposti tien varteen, varoituskolmion eteen jäähtymään. Matkanteko katkeaa siihen, ettei uskomuksista olla päästy yksimielisyyteen.
Jyväskylässä KIHUn ja Urheiluakatemian hyvä puoli on siinä, että tiedemiehet ja asiantuntijat tulevat mielenkiinnosta tutustumaan lajien valmennusprosesseihin. Heidät ikään kuin repäistään kenttätyöhön pohtimaan oikeasti sitä, miten asiat saataisiin järjestymään mahdollisimman käytännönläheisesti ja urheilijan eduksi. Samalla valmentajat joutuvat puhumaan tarpeitaan auki asiantuntijoille. Näin kukaan ei voi jäädä poteroihin. Tapahtuu yhteisen ymmärryksen lisääntymistä, joka saa sekä asiantuntijan että valmentajan ajattelemaan asioita avarammin.
Kirjoittaja Marko Malvela toimii Jyväskylän Urheiluakatemiassa valmennuksen kehittäjänä ja uintivalmentajana. Hän tekee akatemiassa työnohjausta ja psyykkistä valmennusta akatemian valmentajille ja urheilijoille.