Pandemia tuo mukanaan merkittäviä uhkakuvia myös lasten ja nuorten urheiluun
Urheiluseurat ovat muodostavat keskeisen liikunnan ja urheilun harrastamisen toimintaympäristön. Siten seuratoiminnan keskeytyminen on asettanut urheilua harrastavat lapset ja nuoret sekä heidän perheensä uuteen tilanteeseen, jossa lähes kaikki harrastamisen puitteet ovat hävinneet. Kuka minua ohjaa ja valmentaa? Kenen kanssa nyt voin harrastaa urheilua? Missä voin harrastaa omaa lajiani? Nähtäväksi jää, kuinka moni lapsi ja nuori ei pandemian laannuttua enää löydäkään tietään takaisin ohjatun urheiluharrastuksensa pariin.
Pandemian taloudelliset seuraukset voivat johtaa siihen, että monessa perheessä joudutaan miettimään riittävätkö rahat enää perheen harrastuksiin. Erityisesti tämä koskee niitä perheitä, jotka eivät ole kyenneet rakentamaan taloudellisia puskureita odottamattomia tilanteita varten. On mahdollista, että joidenkin lajien ovet sulkeutuvat monilta lapsilta ja nuorilta jopa lopullisesti entistä kauemmaksi karkaavien kustannusten vuoksi. Pitemmällä aikavälillä mukaan kuvaan saattavat astua vielä erinäiset sosiaaliset ongelmat, kuten eriarvoistuminen sekä syrjäytyminen.
Vallitseva tilanne koettelee myös liikunta- ja suorituspaikoista vastaavien sekä paikallisia seuroja tukevien kuntien taloutta. Kukaan tuskin osaa myöskään ennustaa, kuinka monen seuran toimintaedellytykset heikkenevät jatkossa siinä määrin, etteivät ne enää kykene tarjoamaan lapsille ja nuorille laadukasta, monipuolista ja valmentaja-/ ohjaajavetoista harrastustoimintaa urheilun parissa. Kaiken kaikkiaan törmäämme siis hyvin erilaisiin ja monella tasolla ilmeneviin uhkakuviin.
Urheiluseurojen toiminta lasten ja nuorten urheilun kivijalkana joutuu koetukselle
Lasten ja nuorten urheilussa seuroilla voidaan katsoa olevan kaksi tärkeää tehtävää. Yhtäältä ne tarjoavat lapsille ja nuorille puitteet opetella ohjatusti liikunnallisia perustaitoja sekä erilaisia lajitaitoja. Toisaalta urheiluseurojen toiminta tukee myös lasten ja nuorten sosiaalisten taitojen kehittymistä sekä ruokkii heidän sisäistä motivaatiotaan liittyen fyysiseen aktiivisuuteen. On sitten kyse tavoitteellisesta kilpa- ja huippu-urheilusta tai harrasteliikunnasta.
Keskeisiä kysymyksiä ovat nyt, missä määrin ja millä tavoin tuettuina urheiluseurat voisivat toteuttaa edellä esitettyjä asioita myös vallitsevissa poikkeusolosuhteissa – terveysriskit huomioiden. On selvää, että esimerkiksi taitoharjoittelua ei tässä tilanteessa ole mahdollista suorittaa niin, että valmentaja tai ohjaaja seuraisi vierestä, ja opastaisi urheilijaa välittömän palautteen muodossa, mutta toisaalta, palautteen ja ohjeiden antaminen ei välttämättä edellytä kasvokkain kohtaamista. Nyt kaivattaisiinkin konkreettisia esimerkkejä siitä, millä tavoin eri seuroissa ja lajeissa on tähän haasteeseen tartuttu.
Sisäisen motivaation kannalta tarkasteltuna olennaiset kysymykset liittyvät siihen, missä määrin lapsi tai nuori (1) saisi edelleen kokea positiivisia oppimisen ja onnistumisen tuntemuksia urheilun parissa, (2) pystyisi säilyttämään sosiaaliset siteensä muihin ryhmänsä tai joukkueensa jäseniin sekä (3) voisi itse vaikuttaa omaan päivittäiseen liikkumiseensa. Myös sisäisen motivaation ylläpitämiseen liittyvissä kysymyksissä tarvittaisiin esimerkkejä siitä, millä tavoin seuroissa on voitu vaikkapa sosiaalisen median avulla kannustaa omatoimiseen harrastamiseen tai pitää yllä ryhmän tai joukkueen sosiaalista yhteenkuuluvuutta.
Kodin, urheiluseuran ja koulun välisen yhteistyön merkitys korostuu entisestään
Vallitsevassa tilanteessa, missä urheiluseurojen toimintojen keskeytymisen lisäksi myös koulut ovat siirtyneet lähes kokonaan etäopetukseen, kodin merkitys korostuu nyt entisestään myös fyysisen aktiivisuuden ylläpitämisen osalta. Vanhempien aktiivinen ja kannustava rooli ja esimerkkinä toimiminen voivat edesauttaa merkittävällä tavalla urheiluharrastuksen jatkumiseen sekä sisäisen liikuntamotivaation säilymiseen. Perheen yhteiset liikuntahetket tarjoavat myös mahdollisuuden löytää urheiluharrastuksista jopa aivan uusiakin puolia ja merkityksiä.
Monille vanhemmille tilanne saattaa kuitenkin aiheuttaa epävarmuutta ja epätietoisuutta. Osaanko opastaa ja ohjata lastani? Onko minulla itselläni voimavaroja osallistua yhteiseen tekemiseen? Vaadinko lapseltani liikaa, jos edellytän häneltä myös fyysisen aktiivisuuden ylläpitämistä muun koulutyön ohessa? Tästä syystä olisikin pyrittävä siihen, että vastuu lasten ja nuorten liikuttamisesta jakaantuisi kaikkien kolmen tahon kesken. Opettaja voi kannustaa ja opastaa perheitä niin, että liikunta säilyisi yhtenä oppiaineena myös ”kotikoulussa”, vaikka etäopetuksen järjestäminen ylipäätään on jo melkoinen voimanponnistus kouluille. Vastaavasti urheiluseurat voivat niin ikään käytettävissä olevien resurssiensa puitteissa tukea ja ohjata lasten ja nuorten urheiluharrastuksia säännöllisen yhteydenpidon kautta.
Me emme ole kulkemassa kohti lasten ja nuorten urheilun savuavia raunioita
Olemme pandemian myötä joutuneet muuttamaan monia tottumuksiamme, ja olemme samalla pakotettuja varautumaan mahdollisiin uhkakuviin. Toisaalta on hyvä pohtia, missä määrin annamme uhkakuvien määrittää ajatteluamme, ja missä määrin voisimme aktiivisesti istuttaa arkeemme eteenpäin vieviä ajattelu- ja toimintamalleja. Tämä pätee myös lasten ja nuorten urheiluun.
Vaikka pandemian keston suhteen kyse on mitä todennäköisimmin kuukausista, monen lapsen ja nuoren kokemusmaailmassa nuo kuukaudet tulevat olemaan pitkiä. Toisaalta tällainen tilanne saattaa myös kannustaa luovien ratkaisujen etsimiseen. Kyse on siitä, saammeko jalostettua tällaisesta ”virikkeettömyydestä” uusia tapoja harrastaa omia lajejamme ja ylläpitää fyysistä kuntoa.
Pandemiaan liittyvät uutisoinnit ja keskustelut sosiaalisissa medioissa keskittyvät ymmärrettävästi sen aiheuttamiin ongelmiin, rajoituksiin ja seurauksiin, mikä puolestaan saattaa aiheuttaa lapsissa ja nuorissa hämmennystä ja ahdistustakin. Tämä koskee myös urheiluharrastusten tulevaisuutta. On kuitenkin hyvä muistaa, että on sitten kyseessä urheiluharrastustaan aloittava lapsi tai olympialaisiin tähtäävä huippu-urheilija, he molemmat tarvitsevat jonkinlaisen ”maiseman”, jota kohti kulkea. Tätä maisemaa meidän aikuisten tulisi siten kirkastaa tähdentämällä lapsille ja nuorille sitä viestiä, että koronavirus tulee heikentymään ennemmin tai myöhemmin niin, että kaikki voivat palata takaisin harrastustensa pariin – ja ehkäpä vielä entistä innokkaampina. Mutta miksi vain jäädä odottamaan? Nyt jo voimme löytää erilaisia tapoja ylläpitää lasten ja nuorten urheiluharrastuksia, vaikka se välillä edellyttäisikin mielikuvituksen käyttämistä.
Kirjoittaja Niilo Konttinen toimii urheilupsykologian johtavana asiantuntijana KIHUssa. Hän on tutkinut viime vuosina mm. lasten ja nuorten urheiluun liittyviä motivaatiotekijöitä, koettua pätevyyttä sekä drop out -ilmiötä.