Huippu-urheilijan menestyksen ratkaisee arjen tekeminen

Pariisin olympialaisten jälkeen on käyty kiivasta keskustelua, miksi Suomen joukkue palasi kisoista ilman mitaleja. Laaja keskustelu huippu-urheilun tilasta Suomessa on enemmän kuin tervetullutta. Mitalien valossa heikosti sujuneiden kisojen jälkeen keskustelu pyörii usein sen ympärillä, kenen urheilujohtajan vika tämä on ja mitä urheilujärjestelmälle pitäisi tehdä, jotta tulosta tulee. Osa urheilijoista on puolestaan kritisoinut olympiajoukkueen ja taustajoukkojen toimintaa kisojen aikana. Edellä mainituissa keskusteluissa on unohtunut suurelta osin se kaikista tärkein tekijä, joka määrittelee hyvin pitkälle huippu-urheilumenestyksen – urheilijan arkivalmennus.

Huippu-urheilu on äärimmilleen vietyä itsensä kehittämistä ja kilpailua paineistetussa toimintaympäristössä. Näkyvyys on suurta ja julkinen paine lisää entisestään urheilijaan kohdistuvia vaatimuksia. Vaatimustaso jokapäiväiselle tekemiselle on erittäin suuri. Huippu-urheilussa on turha odottaa tulosta puolivillaisella tekemisellä. Menestys vaatii täysillä heittäytymistä sekä vuosien tinkimätöntä ja pitkäjänteistä työtä.

Omien rajojen ja potentiaalin saavuttaminen ei takaa vielä huippumenestystä. Globaalin urheilun huipulle pääsevät vain hyvin harvat urheilijat. Huippu-urheilijat ovat poikkeusyksilöitä, joilla on poikkeuksellisia lahjakkuustekijöitä geneettisessä perimässä. Suomi on pieni kansa, joten matemaattisestikin ajateltuna suomalaisia poikkeuslahjakkuuksia eri lajeihin löytyy vähän. Suomalaisen huippu-urheilujärjestelmän tulisikin tunnistaa potentiaaliset lahjakkuudet nykyistä aiemmin ja tukea heitä erityisesti huipulle valmistavassa vaiheessa. Menestystä jo saavuttaneille urheilijoille tukijoita löytyy yleensä helpommin.

Huippu-urheilu ei ole tasa-arvoista, se on raakaa ja osin jopa julmaa. Vuosien tinkimätöntä ja laadukasta työtä ei välttämättä palkita mitalien ja menestyksen muodossa. Omia rajoja hakiessa pitää kulkea riskirajoilla. Se tuottaa ajoittain kipua ja pahaa mieltä. Se vaatii urheilijalta äärimmäisen paljon. Nyky-yhteiskunnassa korostuu tasa-arvoisuus, elämän helppous ja se, että tulokset pitää tulla heti pöytään. Huippu-urheilu menee tässä vastavirtaan. Tässä olisikin paikka korostaa huippu-urheilijan mentaliteettia ja huippusuorittamista, joista olisi varmasti hyötyä monilla muilla yhteiskunnan sektoreilla, ja sitä kautta vahvistaa myös huippu-urheilun asemaa yhteiskunnassa.

Menestyminen huippu-urheilussa edellyttää erittäin vahvaa sitoutumista huippu-urheilijana elämiseen ja kehittymiseen 24/7-asenteella samalla säilyttäen sopiva rentous tekemiseen. Huippu-urheilijana elämisestä saa ja pitää nauttia. Muun elämän valintojen tulee tukea huippu-urheilijana kasvua ja kehittymistä. Viime kädessä urheilija on itse vastuussa omista valinnoista. Urheilujärjestelmän tuki tulisi kohdistua siihen, että urheilijoilla olisi paremmat edellytykset tehdä kyseisiä valintoja arjessa huippu-urheilun ehdoilla, ilman taloudellista huolta. Tällöin urheilijan tulee myös sitoutua järjestelmään, sen toimintaan ja vaatimuksiin. Tällä hetkellä on mahdollista poimia rusinat pullasta ja kokonaisuudesta ei välttämättä tule paras mahdollinen huippu-urheilun näkökulmasta. Vaatimustasoa tulisi tämän osalta nostaa.

Urheilijalla on siis paljon valtaa ja vastuuta omasta urheilemisesta. Pahimmassa tapauksessa urheilija itse on estämässä saatavilla olevan tuen ja osaamisen ajatellen, että oma toiminta on jo huipputasolla, mutta totuus voi olla toisenlainen. Huipulle pyrkiville urheilijoille paras, konkreettinen oppi, mitä huippu-urheilijana eläminen tarkoittaa, tulee usein kansainvälisellä huipulla jo olevilta urheilijoilta. Siten huippu-urheilijat voivat oman urheilemisen lisäksi edistää suomalaista urheilua jakamalla oppeja ja tekemällä yhteistyötä toisten urheilijoiden kanssa yli lajirajojen ja tarvittaessa hakea oppia maailmalta.  Urheilijan vastuunoton lisäksi jokaisen suomalaisen urheiluverkoston toimijan tulee kriittisesti arvioida, miten on omalla toiminnallaan edistänyt urheilijoiden arkivalmennuksen edellytyksiä ja tehdä ratkaisuja, miten sitä tekee jatkossa yhä paremmin.

Huippu-urheilukeskustelussa on jäänyt hyvin pieneen rooliin ammattitaitoisen valmennuksen ja valmennusosaamisen merkitys urheilumenestyksessä. Urheilujärjestelmän tukien ja muun osaamisen kohdentamisen lähtökohtana tulisi olla se, että urheilijan päivittäisvalmentautumisen edellytykset, tekemisen taso ja osaaminen paranee. Se tuo tuloksia huippu-urheilussa.

Urheilijan suorituskyvyn kehittymisen kannalta kriittistä on niinkin yksinkertainen asia, että harjoittelussa toistetaan laadukkaasti oikeita asioita, oikeaan aikaan ja riittävän paljon. Helpommin sanottu kuin tehty ja toisaalta harjoittelu ei yksistään riitä saamaan kehitystä aikaan. Harjoittelun lisäksi huippu-urheilijan arkivalmennus vaatii muun muassa laadukasta ravitsemusta ja lepoa sopivassa suhteessa sekä kokonaisvaltaisen yksilön huomioimisen. Näiden toteutuminen vaatii huipputason valmennusosaamista ja sitä, että valmentajalla on aikaa valmentaa ja olla läsnä urheilijan arjessa sekä kehittää omaa osaamistaan. Erityisesti yksilölajeissa monien huippu-urheilijoiden valmentajat ”harrastavat” valmentamista oman työn ohessa ja mahdollisesti vielä etänä. Se ei täytä kansainvälisen huippu-urheilun vaatimuksia. Ammattivalmentajan positiokaan ei automaattisesti tarkoita, että aikaa valmentamiseen jää riittävästi vaan aika voi mennä matka- ja logistiikkajärjestelyihin sekä muuhun hallinnon pyörittämiseen. Parhailla valmentajilla tulisi olla aiempaa parempi mahdollisuus valmentaa ammattimaisesti ja kokopäiväisesti. Huippu-urheilussa tämä on arkipäivää joukkuelajeissa, mutta yksilölajeissa ei. Mikäli Suomessa halutaan huippu-urheilumenestystä jatkossa, tähän on tultava muutos. Lisäksi kilpailun yhä koventuessa ja osaamisvaatimusten kasvaessa valmennustiimissä tulee olla moniammatillista osaamista tukemassa urheilijan kokonaisvaltaista valmennusprosessia.

Otsikon sanontaan tiivistyy, mihin suomalaisessa urheilujärjestelmässä on pyritty. Se on erinomainen tavoite, sisältäen huippu-urheilumenestyksen tavoittelun kannalta keskeiset tekijät. Toki ymmärtäen, että Suomen paras taso kyseisissä tekijöissä ei välttämättä riitä, kun tavoitteena on kansainvälinen huippu-urheilumenestys. Onkin kriittisesti arvioitava, miten ja millä laajuudella kyseinen sanonta on toteutunut käytännössä Suomi-urheilussa.

”Parhaat urheilijat, parhaassa valmennuksessa ja parhaissa olosuhteissa” mantran toteutuminen vaatii sitoutumista ja rohkeita valintoja useilla eri tasoilla lähtien urheilijan ja perheen valinnoista päätyen kuntien ja valtion päätöksentekoon esim. urheilupaikkojen rakentamisessa. Se vaatii ammattivalmentajien vetämiä valmennusryhmiä, jotka koostuvat lajien parhaista urheilijoista ja potentiaalisista tulevaisuuden menestyjistä. Tällöin myös muu valmennuksen asiantuntijatuki olisi vaikuttavammin kohdennettavissa valmennusryhmiin verrattuna nykyisin erityisesti yksilöissä lajeissa tyypillisiin urheilija-valmentaja-pareihin. Arki tulee rakentua ympäristöihin ja olosuhteisiin, jotka tukevat huippu-urheilijana elämistä, mahdollistavat laadukkaan harjoittelun sekä valmentautumisen kannalta oleellisen tiedon ja osaamisen kasvun. On selvää, että joka pitäjään kansainvälisen tason valmennuskeskittymiä ei pystytä Suomessa rakentamaan. Joissakin tapauksissa kyseisten sisältöjen laadukas toteuttaminen vaatii kansainvälisiin toimintaympäristöihin siirtymistä jo huipulle valmistavassa vaiheessa. Tarvitaan siis valintoja ja poisvalintoja. Ollaanko siihen Suomi-urheilussa valmiita?

Kirjoittaja Ville Vesterinen toimii Suorituskyky-tiimin esihenkilönä ja urheilufysiologian johtavana asiantuntijana KIHUssa.