Onko Suomi hyväksymässä urheilun ammattilaisuuden?

Huippu-urheilun vaatimustaso -blogisarja

Olemme tottuneet vaatimaan huippu-urheilijoilta ammattimaista toimintaa. Urheilijan odotetaan harjoittelevan täysipäiväisesti, huolehtivan terveydestään optimaalisesti ja esiintyvän vastuullisesti. Vaikeampaa Suomessa on ollut hyväksyä, että näin vaativa toiminta on työtä ja että sen tekijä tarvitsee toimeentulon lisäksi sosiaaliturvaa.

Vuonna 2026 urheilijoiden sosiaaliturvassa on otettu kaksi erilaista askelta. Heinäkuun alussa voimaan tullut urheilijan tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain muutos joustavoitti ammattiurheilijoiden vanhuudenturvan järjestämistä ja pyrki parantamaan vakuutusten saatavuutta. Lokakuussa hallitus antoi eduskunnalle esityksen, jonka mukaan vakuuttamisvelvollisuuden edellytykset täyttävät apurahaurheilijat tulisivat lakisääteisen eläke- ja työtapaturmaturvan piiriin samaan tapaan kuin tieteen ja taiteen apurahansaajat. Esityksen on tarkoitus tulla voimaan vuoden 2027 alussa. Ensimmäinen uudistus muuttaa jo vakuutettujen ammattiurheilijoiden eläketurvaa, kun taas toinen laajentaisi turvaa uuteen urheilijaryhmään.

Uudistukset herättävät kysymyksen: onko Suomi viimein hyväksymässä urheilun ammattilaisuuden? Urheilu on jo pitkään voinut olla työtä ja työsuhteista toimintaa, mutta kaikki ammattimaisesti tai ammatikseen urheilevat eivät kuulu samanlaisen työ- ja sosiaaliturvan piiriin. Vuoden 2026 uudistukset tunnistavat aiempaa selvemmin urheilun taloudellisia ja terveydellisiä riskejä, mutta eivät ratkaise urheilijan toimeentulon ja oikeudellisen aseman kokonaisuutta.

KIHUn ja Sanastokeskuksen julkaisema Kilpa- ja huippu-urheilun sanasto tekee tärkeän eron ammattimaisuuden ja ammattilaisuuden välille. Sanaston mukaan ammattimainen urheilija on ”kilpaurheilija, jonka valmentautuminen ja kilpailutoiminta on laadukasta, suunnitelmallista ja tavoitteellista ja jonka elämässä kilpaurheilulla on keskeinen asema”. Ammattiurheilija puolestaan ansaitsee pääosan elannostaan urheilemalla. Ammattimaisuus kuvaa siis toiminnan laatua ja urheilun asemaa elämässä, ammattilaisuus toimeentuloa.

Lisäksi on erotettava urheilijan oikeudellinen asema, joka määrittää hänen oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan esimerkiksi työntekijänä, yrittäjänä tai apurahansaajana. Urheilija voi siten harjoitella ja kilpailla ammattimaisesti sekä ansaita elantonsa urheilusta olematta työsuhteessa. Ammattimaisuus, ammattilaisuus ja työntekijäasema eivät siis välttämättä kulje käsi kädessä.

Ero näkyy erityisen selvästi olympia- ja yksilölajeissa. Moni kansainvälisen tason urheilija toimii täysin ammattimaisesti mutta kokoaa elantonsa apurahasta, sponsorituloista, palkintorahoista ja muusta työstä. Urheilijan ammattilaisuus ei olekaan yksiselitteinen joko–tai-asema, vaan vähitellen rakentuva ja uran aikana muuttuva jatkumo. Urheilija voi liikkua harrastajan, puoliammattilaisen ja ammattilaisen asemien välillä.

Apurahaurheilijoita koskeva lakiesitys kohdistuu tähän välimaastoon. Apurahaurheilija ei ole työsuhteessa eikä välttämättä elä urheilutuloillaan, vaikka hänen toimintansa voi olla kokopäiväistä ja vaatimuksiltaan ammattimaista. Lakisääteisen turvan ulottaminen tähän ryhmään tunnustaisi, ettei urheilijan asemaa voida ratkaista pelkän työsuhteen perusteella.

Urheiluhistoriallisessa tutkimuksessa eurooppalaisen amatörismin ”kuolema” on usein paikannettu vuoteen 1995, jolloin rugby union luopui virallisesti amatöörisäännöistään ja Bosman-ratkaisu vahvisti ammattilaisjalkapalloilijoiden vapaata liikkuvuutta Euroopan unionissa. Amatörismi ei kuitenkaan kadonnut noilla päätöksillä. Sen perintö säilyi erityisesti olympiaurheilun ja amerikkalaisen yliopistourheilun ajatuksessa, jonka mukaan urheilun tulisi perustua kutsumukseen ja vapaaehtoisuuteen pikemmin kuin toimeentuloon.

Muutos on jatkunut ja kiihtynyt viime vuosina. Yhdysvaltain yliopistourheilijat saivat vuonna 2021 oikeuden ansaita nimellään, kuvallaan ja tunnettuudellaan eli NIL-oikeuksilla. Pariisin vuoden 2024 olympialaisissa World Athletics maksoi ensimmäisenä kansainvälisenä lajiliittona olympiavoittajille palkintorahaa. Kesäkuussa 2026 Kansainvälinen olympiakomitea puolestaan päätti perustaa Fit for the Future Olympian Grant -apurahan, jonka perusteella ehdot täyttävät olympiaurheilijat ovat oikeutettuja 10 000 dollarin tukeen olympiakisaosallistumista kohden. Päätös koskee jo Milano–Cortinan vuoden 2026 talviolympialaisiin osallistuneita urheilijoita.

Suomessa vuoden 2026 sosiaaliturvauudistukset liittyvät samaan pitkään kehityskulkuun. Ammattilaisuuteen ei siirrytä yhdellä päätöksellä, vaan laji, oikeus ja etuus kerrallaan. Kehityksen suunta on ollut ammattilaisuuden hyväksi, mutta sen nopeus ja seuraukset ovat vaihdelleet suuresti.

Urheilun ammattilaistumista ei voi erottaa kaupallistumisesta. Mediaoikeudet, sponsorointi, tapahtumatuotanto, sosiaalinen media ja urheilijoiden henkilöbrändit ovat tuoneet urheiluun rahaa. Kun näkyvyydestä ja menestyksestä syntyy taloudellista arvoa, urheilijalle voi aueta mahdollisuus ammattiin.

Markkinat eivät kuitenkaan kohtele urheilijoita yhdenvertaisesti. Raha seuraa näkyvyyttä, ostovoimaista yleisöä ja helposti tuotteistettavia tarinoita. Olympiavoittaja pienessä lajissa ansaitsee lähtökohtaisesti paljon vähemmän kuin kansallisen tason urheilija kaupallisesti vahvassa lajissa. Markkina-arvoon vaikuttavat tulosten lisäksi sukupuoli, julkisuuskuva ja median kiinnostus.

Erityisesti yksilölajeissa ammattilaisuus rakentuu usein yrittäjyyden tai yrittäjämäisen toiminnan varaan. Urheilija hankkii yhteistyökumppaneita, maksaa valmennuksesta ja kilpailumatkoista sekä tuottaa samalla sisältöä rahoittajille. Urheilijasta tulee yhtä aikaa yrittäjä, myyjä, viestijä ja oman toimintansa hallinnoija. Yrittäjyys voi lisätä autonomiaa ja ansaintamahdollisuuksia, mutta samalla loukkaantumisen, heikon kauden ja sponsorin vetäytymisen riskit jäävät urheilijalle.

Ammattilaisuus mahdollistaa paljon. Samalla se kuitenkin voi lisätä tulospaineita ja vallan epätasapainoa. Urheilija neuvottelee usein lajiliittojen, sponsoreiden ja tapahtumajärjestäjien kanssa ilman työntekijän kollektiivista turvaa. Ammattimaisuuden vaatimus voi tällöin peittää alleen sen, että vastuu ja taloudellinen riski on ulkoistettu urheilijalle. Urheilijan apuna toimii yhä useammin manageri tai muu asianhoitaja, joka vahvistaa urheilijan neuvotteluasemaa ja vapauttaa aikaa urheiluun.

Lokakuussa 2026 annetun hallituksen esitys toisi vakuuttamisvelvollisuuden piiriin kuuluvat apurahaurheilijat Maatalousyrittäjien eläkelaitoksessa (Mela) vakuutusturvan alle samaan tapaan kuin tieteen ja taiteen apurahansaajat. Uudistus toisi apurahaurheilijoille muun muassa lakisääteisiä eläke- ja kuntoutusetuuksia sekä turvaa työtapaturmien, ammattitautien ja lyhytaikaisen työkyvyttömyyden varalle. Se korjaisi sosiaaliturvan puutteita ja tunnustaisi aiempaa selvemmin, että apurahalla tapahtuva huippu-urheilu on pitkäjänteistä toimintaa, johon liittyy taloudellisia ja terveydellisiä riskejä.

Uudistuksen rajoja ei kuitenkaan pidä sivuuttaa. Vakuutusturva ei tee apurahaurheilijasta työntekijää eikä takaa riittävää toimeentuloa, työterveyshuoltoa tai kattavaa työttömyysturvaa. Se ei myöskään ratkaise yrittäjinä toimivien tai useita tulonlähteitä yhdistävien urheilijoiden asemaa.

Uudistus voidaan siksi tulkita kahdella tavalla. Yhtäältä se vahvistaa urheilijoiden sosiaalista turvaa ja tunnustaa ammattimaisen urheilun erityispiirteitä. Toisaalta se voi vakiinnuttaa apurahan työsuhteen vaihtoehdoksi ja ylläpitää tilannetta, jossa ammattimaisesti harjoitteleva urheilija jää ilman työntekijän asemaa. Parempi vakuutusturva ei siis poista tarvetta kehittää urheilijan toimeentuloa ja toiminnan ehtoja.

Ammattilaisuuden vahvistuminen haastaa myös kaksoisuran nykyisiä lähtökohtia. Jos kansainvälinen huippu-urheilu on täysipäiväinen ammatti, sen yhdistäminen tavoitteelliseen opiskeluun voi uran vaativimmissa vaiheissa olla vaikeaa tai jopa mahdotonta. Kaksoisuran tulee tarjota joustavuutta ja turvaa, mutta sillä ei pidä paikata urheilijan puutteellista toimeentuloa. Ammattiurheilijalla on oltava mahdollisuus keskittyä urheiluun ja siirtää tai hidastaa opintojaan ilman kohtuutonta haittaa.

Suomi näyttää vähitellen hyväksyvän, ettei ammattimaisesti harjoittelevan urheilijan sosiaaliturva voi perustua vain perinteiseen palkkatyöhön. Vuoden 2026 uudistukset tunnistavat aiempaa selvemmin huippu-urheilun vaatimuksia ja riskejä.

Silti urheilun ammattilaisuuden oikeudelliset ja taloudelliset edellytykset ovat Suomessa edelleen hajanaiset. Osa urheilijoista toimii työsuhteessa, osa yrittäjinä tai apurahansaajina, ja moni yhdistää urheiluun opiskelua tai muuta työtä. Sosiaaliturvan laajentuminen ei yksin ratkaise sitä, miten toimeentulo, neuvotteluvoima ja taloudelliset riskit jakautuvat eri asemissa toimivien urheilijoiden kesken.

Siksi vuoden 2026 uudistuksia on parasta pitää kehityksen vaiheina, ei päätepisteenä. Ratkaiseva kysymys ei ole vain se, saako urheilija vakuutuksen, vaan myös se, millaisilla ehdoilla ammattimainen urheilu on mahdollista ja kuka kantaa siihen liittyvät riskit. Urheilun ammattilaisuus tunnustetaan laajemmin vasta silloin, kun ammattimaisuuden vaatimusten rinnalla kehitetään johdonmukaisesti toimeentuloa, oikeuksia ja vastuuta.

Kirjoittaja Jari Lämsä toimii KIHUssa yhteiskuntatieteiden johtavana asiantuntija. Hänellä on yli 25 vuoden kokemus urheilun tutkimus-, arviointi- ja selvitystyöstä.

Tämä kirjoitus on osa Huippu-urheilun vaatimustaso -blogisarjaa, jossa syvennetään KIHUn johdolla tehdyn Huippu-urheilun kansainvälinen vaatimustaso ja menestystekijät -selvityksen teemoja ja niiden merkitystä suomalaisen huippu-urheilun arjessa. Tietotyöhankkeen sivuilta löytyvää materiaalia saa vapaasti hyödyntää ja jakaa eteenpäin