Urheilijan tavoitteenasettelu – onko pakko, jos ei halua?

Motivaatiolla viitataan yksilön sisäiseen tilaan, joka määrittää, mihin asioihin hän kohdistaa mielenkiintonsa, sekä miten aktiivisesti hän pyrkii saavuttamaan tavoittelemansa päämäärän. Motivaatio rakentuu erilaisista motiiveista, jotka ovat konkreettisia syitä käyttäytymisellemme. Motiivit voivat olla joko sisäisiä (esim. vietit ja tarpeet) tai ulkoisia (esim. rangaistukset ja palkkiot).

Kilpa- ja huippu-urheilussa korkea suoritusmotivaatio on niin kehittymisen kuin menestymisen ehdoton, mutta ei vielä riittävä ehto. Mitä korkeammalle tasolle urheilija tähtää omalla urallaan, sitä tärkeämpää on, että vahvan tahtotilan lisäksi toimintaa ohjaavat selkeät valmennukselliset suuntaviivat, joka auttavat urheilijaa kohdentamaan motivaation antama ”käyttövoima” mahdollisimman tehokkaasti taitojen, ominaisuuksien ja valmiuksien kehittämiseen. Tässä prosessissa tavoitteenasettelulla on oma merkittävä roolinsa.

Tavoitteet ovat sääntöjen, normien ja arvojen kaltaisia yksittäisen urheilijan tai joukkueen toimintaa ohjaavia tekijöitä. Säännöt määrittävät kategorisesti kielletyn ja sallitun käyttäytymisen rajan toimintaympäristössä, ja ne ovat luonteeltaan ulkoapäin annettuja sekä varsin muuttumattomia. Yhteisön sisällä vaikuttavien normien ja arvojen tehtävänä on puolestaan vahvistaa sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä. Ne muotoutuvat kollektiivin jäsenten keskinäisen vuorovaikutuksen tuloksena. Tavoitteet poikkeavat edellisistä siinä, että ne ovat luonteeltaan yksilöllisiä, tilannesidonnaisia sekä konkreettisemmin urheilijan tai joukkueen arkeen vaikuttavia tekijöitä.

Kaiken kaikkiaan tavoitteenasettelu suuntaa ja tukee sitä prosessia, jossa urheilijan unelmat ja toiveet jalostuvat pitkäjänteisen valmentautumisen myötä päämääriksi, ja päämäärät tarkentuvat vähitellen hänen toimintaansa ohjaaviksi tavoitteiksi.

Tavoitteet ovat tänä päivänä myös osa urheilun ympärillä käytävää julkista keskustelua. Osa urheilijoista kuitenkin kokee niistä puhumisen varsin hankalaksi keskustelunaiheeksi. Urheilija saattaa ajatella, että tavoitteet vievät urheilemisesta kaiken hauskuuden, yllätyksellisyyden tai elämyksellisyyden. Hän voi myös mieltää tavoitteet eräänlaisina velvoitteina tai lupauksina, jotka sitten synnyttävät erilaisia häiritseviä sisäisiä ja ulkoisia odotusarvoja. Tavoitteista puhuminen saatetaan nähdä tällöin uhkakuvana, joka pahimmillaan tuo mukanaan ylimääräisiä suorituspaineita.

Monet psyykkisen valmentautumisen oppaat esittävät, että tavoitteiden tulisi olla julkisia. Taustalla on ajatus siitä, että tavoitteista puhuminen vahvistaa niihin sitoutumista. Sinänsä tämä näkemys on perusteltu, mutta on tärkeää muistaa, että jo tavoitteiden jakaminen urheilijan oman valmentajan tai lähipiirin kanssa tekee niistä julkisia. Kukaan ei edellytä urheilijaa avaamaan yksityiskohtaisemmin tavoitteitaan kenellekään tämän ryhmän ulkopuoliselle taholle. Valmennusprosessin kannalta tarkasteltuna on tärkeää varmistaa, ettei tavoitteenasettelu hyödyllisenä urheilijan toimintaa edistävänä työvälineenä jää vaille käyttöä sen vuoksi, että urheilija kokee tavoitteet enemmänkin toimintaansa rajoittaviksi asioiksi.

Edellä kuvattujen ajatusmallien takana lienee usein se seikka, että urheilijalle ei ole muodostunut jäsentynyttä näkemystä siitä, mitä tavoitteenasettelu prosessina pitää sisällään, ja millä tavoin se tukee hänen valmentautumistaan. Tavoitteet saatetaan esimerkiksi nähdä kapea-alaisesti ainoastaan tuloksiin ja menestykseen liittyvinä asioina. Haasteena on, että tavoite käsitteenä on kaikille tuttu, mutta silti tavoitteenasettelun merkitys tärkeänä osana valmennusprosessin kokonaisuutta jää monille vieraaksi.

Tulostavoitteilla (esim. sijoittuminen kilpailussa tai mestaruuden saavuttaminen) on perustellusti varsin keskeinen ja näkyvä rooli tavoitteenasettelussa: ne näyttävät suuntaa yksittäisen urheilijan tai joukkueen toiminnalle, sekä määrittävät osaltaan sen, mille korkeudelle arjen vaatimustaso tulee asettaa suhteessa tuloksellisiin odotusarvoihin.

Tulostavoitteet eivät kuitenkaan yksinään tue ja ohjaa urheilijan tai joukkueen valmennusprosessia parhaalla mahdollisella tavalla. Tulostavoite kohdistuu aina prosessin lopputulemaan, ja sen toteutuminen on monien eri tekijöiden summa. Siten tulokseen sidottujen tavoitteiden yksilön tai kollektiivin toimintaa virittävä ja sitä suuntaavaa vaikutus jää varsin rajalliseksi. Mitä lähempänä ollaan varsinaista lajisuoritusta, sitä selkeämmin tulostavoitteet siirtyvät taka-alalle.

Tulostavoitteiden ohella tarvitaan myös suoritus- ja prosessitavoitteita. Suoritustavoitteet kiinnittyvät itse lajisuoritukseen. Ne sisältävät jonkin mitattavan tai muuten selkeästi määritettävän määrällisen kriteerin, joka kohdentuu tiettyyn lajisuorituksen osa-alueeseen. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa jalkapalloilijan voittamien kaksinkamppailujen ottelukohtaisen keskiarvon nostaminen.

Toisin kuin tulos- ja suoritustavoitteita, prosessitavoitteita ei arvioida määrällisin kriteerein. Keskeinen kysymys kuuluu, millä konkreettisilla toimilla urheilija voi edistää määrällisten tavoitteidensa saavuttamista. Edelliseen esimerkkiin viitaten, kyseisen jalkapalloilijan prosessitavoitteina voisivat olla siten räjähtävyyden sekä pallonhallinnan kehittäminen.

Tuttu sananlasku kuuluu: joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Urheilun kontekstissa ja tavoitteenasettelun kannalta tarkasteltuna sanontaa voidaan tulkita hyvinkin eri tavoin. Fraasi pitää siltä osin paikkansa, että tavoite ei ole yhtä kuin toive tai unelma. Pelkkä tavoitteen määrittäminen tai ääneen lausuminen ei vielä riitä, vaan urheilijan on kyettävä myös perustelemaan asettamansa tavoite, tunnistamaan keinot sen saavuttamiseksi sekä sitouduttava pitkäjänteiseen työntekoon.

Toisaalta rakennamme itsellemme usein erilaisia perusteettomiakin ajatteluumme ja toimintaamme kohdistuvia raja-aitoja, joista saattaa muodostua vähitellen jopa kehittymisen ja menestymisen esteitä. On muistettava, että urheilija tai joukkue ei koskaan kykene täsmällisesti määrittämään oman osaamisensa tai mahdollisuuksiensa rajoja, mutta tavoitteenasettelun avulla voimme antaa itsellemme ”luvan” jopa ylittää suorituskykymme kuvitellun rajan.

Pelko katajaan kapsahtamisesta saattaa kuitenkin johtaa siihen, että emme halua asettaa itsellemme mitään tarkempia tavoitteita. Tavoitteiden täyttymättä jääminen ja epäonnistuminen nähdään liian usein synonyymeina. On hyvä pitää mielessä, että tavoitteenasettelun tehtävänä on ennen kaikkea suunnata motivaation virittämä tahtotila urheilijana ja joukkueena kehittymisen kannalta olennaisiin asioihin; edes tulostavoitteet eivät ole velvoitteita tai kiveen hakattuja lupauksia voitoista ja mestaruuksista. Tavoitteen täyttymättä jääminen on luonnollisesti huomioitava valmennusprosessia arvioitaessa, mutta koskaan se ei tarkoita automaattisesti ja yksiselitteisesti epäonnistumista.

Urheilijoita saatetaan ajoittain jopa arvostella siitä, että he kertovat kilpailua edeltävässä haastattelussa pyrkivänsä tekemään parhaansa, ja sen jälkeen katsomaan, mihin se on riittänyt. Urheilija on tässä kuitenkin aivan oikeassa: kilpailuun tai otteluun valmistautuessaan hänen on nimenomaan keskityttävä tekemään sen päivän maksimaalinen lajisuoritus. Mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä urheilijan päämäärätietoisuudesta tai harjoittelun tavoitteellisuudesta ei tämän lausuman perusteella siten kannata vielä tehdä.

Jokaisella urheilijalla on myös oikeus tavoitella urheilun parissa niitä asioita, jotka hän kokee henkilökohtaisesti merkitseviksi. Elämykset, onnistumisen kokemukset sekä yhdessä tekeminen ovat keskeisiä motiiveja sille, miksi haluamme viettää aikaamme kentillä, laduilla ja kaukaloissa. Ne ovat myös yhtä arvokkaita ja arvostettavia tavoitteita kuin voitot ja mestaruudet. Tavoitteiden vaikuttavuuden kannalta katsottuna on ehdottoman tärkeää, että urheilija tai joukkue on itse voinut vaikuttaa asetettujen tavoitteiden määrittämiseen, ja on myös täysin sitoutunut niihin.

Kilpa- ja huippu-urheilussa kehittyminen ja menestyminen kuitenkin vaativat panostamista pitkäjänteiseen ja suunnitelmalliseen työntekoon, mikä ei välttämättä aina palkitse tekijäänsä välittömästi. Joskus tavoitteet edellyttävät meiltä jopa oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista, mikä saattaa tuottaa negatiivisia tunnekokemuksia. Etenkin, jos tavoite jää vielä täyttymättä. Näissä hetkissä todella punnitaan urheilijan tai joukkueen omistautumista asetetuille tavoitteille. Tavoitteenasettelu voi tarjota osaltaan urheilijan arjessa sen toiminnan punaisen langan, joka auttaa häntä näkemään vaikeimpienkin asioiden taakse, ja ylläpitämään itsensä kehittämisen jatkumoa.

Parhaimmillaan tavoitteet ovat luonteva osa urheilijan jokapäiväistä arkea– jopa siinä määrin, että hän ei edes aina miellä niitä tavoitteiksi. Tavoitteenasettelua on jo vaikkapa urheilijan ja valmentajan välinen keskustelu siitä, mihin asioihin päivän harjoituksessa on tarkoitus keskittyä. Tavoitteet voivat merkittävällä tavalla tukea urheilijan arjen toimintaa, mutta samalla ne voivat avata valmentautumisen prosessiin jopa uusia ulottuvuuksia, niin oivallusten kuin elämyksienkin muodossa.

Kirjoittaja Niilo Konttinen toimii urheilupsykologian johtavana asiantuntijana KIHUssa. Hän on tutkinut viime vuosina mm. lasten ja nuorten urheiluun liittyviä motivaatiotekijöitä, koettua pätevyyttä sekä drop out -ilmiötä.