Ensimmäinen ja tärkein havainto menestyjien polussa huipulle on se, että harjoittelua on tehty paljon. Harjoittelun määrä lisääntyi vähitellen iän kasvaessa saavuttaen huippunsa 21 vuoden iän jälkeen. Nuoremmalla iällä harjoittelu jakaantui tasaisemmin päälajin ja muiden lajien valmentajajohtoiseen harjoitteluun sekä omaehtoiseen harjoitteluun ja pelailuun. Iän lisääntyessä harjoittelu keskittyi päälajiin valmentajajohtoiseen harjoitteluun, mutta pieni osuus muiden lajien harjoittelua pysyi mukana. Harjoittelun määrästä havaittiin, että nuorena tehty suuri päälajin harjoitusmäärä johtaa parempaan juniori-iän menestykseen, kun taas hieman vähäisempi päälajin harjoitusmäärä ja suurempi muiden lajien harjoittelumäärä johtaa todennäköisemmin parempaan aikuisiän menestykseen. Omaehtoisen harjoittelun tai pelailun määrällä ei havaittu olevan yhteyttä menestymisen kanssa.
Päälajin aikaisella aloittamisella ja ensimmäisten merkkipaalujen (esim. maajoukkuevalinta, kansallinen mestaruus) saavuttamisiällä havaittiin olevan käänteinen yhteys aikuisiän menestykseen. Usein maailman huipulle päätyneet urheilijat menestyivät juniori-iässä heikommin ja nousivat maajoukkueisiin myöhemmin kuin aikuisiässä heikommin sijoittuneet urheilijat. Tämä tarkoittaa sitä, että erikoistumisella ei ole kiire, vaan kannattaa enemmin harrastaa eri lajeja. Myöskään harrastettavilla lajeilla ei ole merkitystä, eikä ole erityisen hyödyllistä hakea samantyyppisiä lajeja vaan voi harrastaa mitä tahansa lajia. Tällä parannetaan myös mahdollisuutta siihen, että löydetään sopivin laji aikuisiän menestyksen kannalta. Valintajärjestelmien näkökulmasta tulokset tarkoittavat sitä, että maajoukkueisiin kannattaa etsiä myöhäisiä kehittyjiä ja sopivia tyyppejä muista lajeista ja pitää ovet auki uusille urheilijoille. Myös saksalaisista tieteen Nobel-palkintojen voittajista on tehty samankaltaisia havaintoja kuin urheilijoista: hekään eivät ole olleet erityisiä lapsilahjakkuuksia.
Menestykseen johtavia taustatekijöitä
Aikainen erikoistuminen yhteen lajiin ja päälajin harjoitusmäärän aikainen lisääminen lisäävät riskiä rasitusvammoihin, ylikuormitustilaan ja burnoutiin, jotka hidastavat kehitystä tai voivat jopa päättää urheilu-uran. Lisäksi suurella päälajin harjoitusmäärällä vähennetään mahdollisuuksia harrastaa muita lajeja, tehdä läksyjä, harrastaa muuta kuin urheilua ja viettää aikaa kavereiden ja perheen kanssa sekä levätä. Nämä kaikki ovat tärkeitä asioita lapsen ja nuoren kokonaisvaltaisen kehityksen kannalta.
Monipuoliset eri lajeissa tapahtuvat oppimiskokemukset parantavat myöhempää taidon kehittymistä päälajissa. Kehittyminen johtuu paremmasta oppimiskyvystä, mikä on seurausta lapsuus- ja nuoruusvaiheen monipuolisesta harjoittelusta, erilaisista harjoitteista ja harjoitusryhmistä sekä erilaisista valmennustyyleistä, -suhteista ja -kulttuureista. Tämä voi johtaa ajankäytöltään tehokkaampaan harjoitteluun ja kehittymiseen aikuisiässä, eli pienemmällä harjoitusmäärällä voidaan saavuttaa suurempi kehitys. Lopulliset erot maailman absoluuttisten huippujen ja hieman heikompien urheilijoiden välillä tehdään kuitenkin aikuisena.
Kaiken kaikkiaan lapsena ja nuorena kannattaa tutkimusten mukaan harrastaa montaa lajia, harjoitella paljon ja olla kiirehtimättä juniorimenestykseen. Näin mahdollistetaan sopivimman lajin löytäminen ja aikuisiän kehittyminen omaan maksimaaliseen potentiaaliin.
Kirjoituksessa hyödynnettyjä tieteellisiä julkaisuja
Barth, M., Güllich, A., Macnamara, B.N. & Hambrick, D.Z. Predictors of Junior Versus Senior Elite Performance are Opposite: A Systematic Review and Meta‑Analysis of Participation Patterns. 2022. Sports Medicine, https://doi.org/10.1007/s40279-021-01625-4.
Güllich, A., Macnamara, B.N. & Hambrick, D.Z. What Makes a Champion? Early Multidisciplinary Practice, Not Early Specialization, Predicts World-Class Performance. 2021. Perspectives on Psychological Science, https://doi.org/10.1177/1745691620974772.
Kirjoittaja Mikko Häyrinen toimii KIHUlla joukkueurheilun asiantuntijana.