Liikepelko – urheilijan pahin vastustaja

Liikepelko estää liikesuorituksen ja aiheuttaa urheilijalle tunteen, että liikettä jatkaessaan se voi aiheuttaa jonkinasteista kipua ja sen seurauksena urheiluvamman. Näin määritteli Kori et al. liikepelon, josta puhutaan myös kinesiofobiana. Se on monelle urheilijalle tuttu tunne tai tilanne, joka vaikeuttaa oman urheilulajin toteuttamista 100 %:sti ja vaikuttaa psyyketekijöihin joko tiedostamatta tai tietoisesti. Vastaavasti valmentaja joutuu tinkimään urheilijan valmennussuunnitelmasta, kunnes tilanne tasapainottuu ja urheilija on valmis täysipainoiseen harjoitteluun.

Vlaeyen et al. 2016 esitteli artikkelissaan pelon välttelymallia, jossa ikään kuin pelkistetysti liikepelkoisuus jaetaan kahteen erilliseen haaraan. Toinen haara käsittää positiivislähtöisen tilan, ns. ei pelkoa lainkaan/matalan pelon kokeminen, kun taas toinen haara on enemmän negatiivislähtöinen tilanteen katastrofointiin, liikepelkoon ja liikekykenemättömyyteen pohjautuva. Tähän kukin urheilija reagoi yksilöllisesti omalla tavallaan ja asennoitumisellaan.

Liikepelon taustalla on usein jo jokin oireilua aiheuttava tekijä, joka ilmenee jonkinasteisena epänormaalina tuntemuksena tai kipuaistimuksena ja estää näin laadukkaan liikesuorituksen toteuttamisen.  Toki on myös tilanteita, joissa liikepelon aiheuttaa enemmän psyykkinen tekijä ja johon ei liity varsinaista kipuaistimusta.

Kirjallisuudessa on muutamia kyselytyökaluja, joiden avulla voidaan arvioida urheilijan valmiustilaa palata urheilulajinsa pariin. Miller et al. ja Vlaeyen esittivät jo 90-luvulla artikkeleissaan (Miller 1991, Vlaeyen 1995) arviointipatteriston Tampa Scale for Kinesiophobia (patteriston esittely: Weermeijer & Meulders 2018). Arviointi perustuu 17 kysymykseen, jossa vastaajalla (urheilija) on neliportaisen Likert-asteikon mukaisesti neljä vastausvaihtoehtoa; täysin eri mieltä, eri mieltä, samaa mieltä ja täysin samaa mieltä. Kyselyn päätarkoitus on alun perin ollut selvittää kroonisen selkäkivun ja siitä johtuvan toimintakykyisyyden/kyvyttömyyden suhdetta toisiinsa.

Knapik et al. 2011 esitteli artikkelissaan kyselypatteriston Kinesiophobia Causes Scale. Sen tarkoituksena oli arvioida motorisen passiivisuuden juurisyitä. Kysely koostuu kahdesta isommasta näkökulmasta: biologis-fyysinen ja psykologinen. Molemmat kokonaisuudet voidaan pisteyttää ja näin saada yhteistulos. Tuloksesta voi arvioija päätellä, mikä liikepelkoisuuden pääosin aiheuttaa, minkä kautta voidaan suunnata jatkotoimet oikeaan suuntaan – esim. psykologin ja/tai fysioterapeutin asiantuntijuuden pariin.

Vereijkenin et al. 2019 julkaisi artikkelin, jossa käsiteltiin psykologista valmiutta palata takaisin urheiluun (I-PRRS). Tämä validoitu poikkileikkaustutkimus käsittää itseluottamukseen pohjautuvan lähestymiskulman, jossa kysymykset tehdään jo tapahtuneen urheiluvamman jälkeen. Esimerkkiosioita I-PRRS:stä: ”Itseluottamus urheilla kivutta ja antaa itsestään 100 %”, ”Keskittyminen urheiluun poissulkien urheiluvammatilan”, ”Taitotaso ja kyvykkyys urheilla”. Edellä mainitut osiot osaltaan sisältävät urheilijan subjektiivista kuvausta oman tilanteensa sanoituksesta ja näin tärkeä apuväline asiantuntijalle arvioidakseen urheiluun paluun aikataulua. Liikepelkoa kuvaavien mittareiden käyttö yhdistettynä fyysisen suorituskyvyn kehittymiseen lajivaatimukset huomioiden, on täyteläinen lähestymistapa urheilijan valmistamiseen takaisin valmennussuunnitelman mukaiseen harjoitteluun.

Liikepelon toinen lähestymiskulma voi liittyä taidon tai tekniikan harjoittamiseen, jolloin esim. uusien liikemallien oppiminen voi tuottaa urheilijalle ajoittain ylitsepääsemättömiä kynnyksiä. Tällöin uuden oppimisen asteittain eteneminen nousee isoon rooliin; yksittäisen suorituksen pilkkominen pienempiin osiin urheilijan taitokyvyn mukaan. Tässä yhteydessä on syytä pohtia, onko lähestymistapa enemmän psyykkinen, fyysinen vai näiden yhdistelmä, jolloin valmennukselliset toimet voidaan oikearytmisesti aloittaa ja ajoittaa. Yhteistyö urheilijan taustalla toimivassa tiimissä on siten merkityksellistä.

Asiakastilanteissa fysioterapeutin tulisi enenevissä määrin aistia urheilijan tilaa myös muun kuin fyysisen puolen kautta etenkin, jos on meneillään urheiluun paluuvaihe vammatilanteen jälkeen. Tämä tarkoittaa vireys- ja psyyketilan tunnistamista ja sen kautta urheilijan haastamista perustellusti fyysisempiin liikemalleihin. Järkevän ja urheilijannäköisen progression suunnittelu nousee isoon rooliin. Urheilija todennäköisesti kokee jonkinasteista epävarmuutta ja liikepelkoa aluksi, mutta kun asteittain haastetaso nousee, urheilijan oman kehon ”luottamusprosenttia” saadaan vahvistettua. Tämä tulee hyvin ilmi myös Hsu et al. 2017 artikkelissa.

Vammatilanteen vakavuus (taso, patofysiologia, rajoitteet ym.) pitää olla vahvasti tausta-ajattelussa mukana ja urheiluun paluun aikaraamit ja faktat tiedossa; mitä voi tehdä ja milloin. Urheilijalla tulisi olla kuitenkin kyvykkyys oppia sekä motorisesti että psyykkisesti vaativiakin suoritteita, vaikka oirekuvahaaste olisikin olemassa. Tällöin nousee ammatillinen osaaminen ja ohjeistuksen tulokulma erittäin isoon rooliin. Motivaatiota herättävällä ohjeistustavalla (visuaalis-verbaalinen ja kinesteettinen) voi olla suurikin merkitys auttamaan urheilijaa selättämään liikepelkoisuuttaan eri tasoisissa harjoitteissa. Ohjenuorana voisi hyvinkin toimia: ”Read the Athlete and React”. Lisäksi asiantuntijan täytyy tunnistaa, millainen urheilija on: ”Suorittaja”, ”Ajatteleva”, ”Perfektionisti”, ”Luonnon lapsi” etc. Joillekin urheilijoista fysioterapeutin roolia voi rinnastaa raviohjastajan toimenkuvaan: ”Pidetään ohjat kireällä ja oikealla hetkellä niitä löysätään”. Osa urheilijoista taas tarvitsee suurtakin rohkaisua ja motivointia kehittyäkseen seuraavalle tasolle. Yhteinen nimittäjä em. seikoille on vammatilanteen ja liikepelon yhdistelmässä: ”Release the Athlete as good as possible to the coach”.

Lähdekirjallisuutta:

Cevik Saldiran, T., Atici, E., Öztürk, Ö., Akgöl, A C., Özkeskin, M., Aydin, G., Güler, B., Yesilkaya, B., Tascilar, L N.; (2020) Lower Limb Injury History in Elite Athletes: Relationship with Kinesiophobia and Effect on Physical Performance, Turkiye Klinikleri Journal of Sports Sciences 2020;12(1):1-8

Hsu CJ, Meierbachtol A, George SZ, Chmielewski TL. Fear of Reinjury in Athletes. Sports Health. 2017 Mar/Apr;9(2):162-167. doi: 10.1177/1941738116666813. Epub 2016 Sep 20. PMID: 27590793; PMCID: PMC5349388.

Knapik, A., Saulicz, E., Gnat, R. (2011) Kinesiophobia -Introducing a New Diagnostic Tool, Journal of Human Kinetics, volume 28/2011, 25-31, doi: 10.2478/v10078-011-0019-8.

Kori SH, Miller RP, Todd DD (1990). Kinesiophobia: a new view of chronic pain behavior. Pain Management, 3: 35–43.

Roelofs, J., Goubert, L., Peters, M. L., Vlaeyen, J. W. S., & Crombez, G. (2004). The Tampa Scale for Kinesiophobia: further examination of psychometric properties in patients with chronic low back pain and fibromyalgia. European Journal of Pain, 8(5), 495-502.

Vereijken, A., Aerts, I., van Trijffel, E., Meeusen, R. (2019) Translation and Validation of the Dutch Injury Psychological Readiness to Return to Sport Scale (I-PRRS), The International Journal of Sports Physical Therapy, vol 14, Number 5, 2019, doi:10.26603/ijspt20190785.

Vlaeyen, J., Kole-Snijders, A., Boeren, R., van Eek, h. (1995) Fear of movement/(re) injury in chronic low back pain and its relation to behavioral performance. Pain, 62(3), 363-372.

Kirjoittaja Juuso Sillanpää toimiii KIHUlla urheilufysioterapian asiantuntijatehtävissä. Kiinnostuksen kohteena on urheilijan kehon toiminnan optimointi ja haastaminen urheilulajista riippumatta, taitotaso huomioiden.