Paraurheilijoiden valmentautumisen tuki – yllätyksiä, soveltamista ja jatkuvaa oppimista

Viimeisten vuosien aikana olen saanut asiantuntijatyössäni toimia paljon eri lajien paraurheilijoiden kanssa. Suurimman osan paraurheilun kanssa tekemästäni ajasta on vienyt parayleisurheilu. Tämän lisäksi olen ollut säännöllisesti mukana parapyöräilyn, -triathlonin, -hiihdon sekä -alppihiihdon toiminnassa. Valmentautumisen tuki paralajeissa on hyvin samankaltaista kuin vammattomienkin puolella, mutta joitakin erityispiirteitä ja haasteita kuitenkin on. Tukitoiminta voidaan karkeasti jakaa perinteiseen testaukseen sekä lajin suoritusvälineiden ja kilpailutaktiikan kehittämiseen.

Testauksen tarkoituksena on tukea urheilijan kehittymistä sekä löytää urheilijan vahvuuksia ja heikkouksia. Testauksen lähtökohtana on se, että testeillä testataan lajin kannalta olennaisia ominaisuuksia toistettavasti mahdollisimman lajispesifillä tavalla luotettavin välinein. Joissakin testeissä pitää erityishuomiota kiinnittää testin turvallisuuteen. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat käsipyöräilyn suorat hapenottotestit juoksumatolla pyöräillen. Näissä testeissä ei pystytä käyttämään normaaleja turvavaljaita, joten urheilijan pysyminen matolla varmistetaan edestä yläviistosta tulevalla turvanarulla, joka on kiinnitetty pyörän etuhaarukkaan. Näin testissä voidaan turvallisesti kiusata urheilijaa uupumukseen asti pelkäämättä, että urheilija lentäisi pyöränsä kanssa pois matolta. Toinen iso haaste paraurheilijoiden testaamisessa on vähäinen viitearvojen ja lähtötietojen määrä. Tämä aiheuttaa sen, että kun uuden lajin tai yksilön kanssa aloitetaan testausta, on oikea testiprotokolla löydettävä kokeilun ja erehdyksen kautta. Yleensä muutaman testikerran jälkeen olemme löytäneet oikeanlaiset kuormitusmallit kyseiselle urheilijalle. Testausprotokollat ovatkin monesti yksilöityjä joko luokan tai urheilijan tason mukaan.

Testaus vaatii välillä myös innovatiivista otetta mittalaitteiden asettelun suhteen. Esimerkiksi käsipyöräilyn osalta hengityskaasuanalysaattori on jouduttu teippaamaan kiinni pyörään, ettei laitteisto häiritse itse testisuoritusta.

Paraurheilijan testituloksia analysoidessa ja testipalautetta tehdessä yhtenä erityispiirteen on välillä hyvinkin poikkeukselliset fysiologiset vasteet verrattuna vammattomiin urheilijoihin. Tämä on ollut testaajalle päättymätön oppimisprosessi ja hiuksia harventavaa pohdintaa aiheuttava asia. Esimerkkinä tästä voidaan mainita käsipyöräilijöiden H1-luokan (korkea selkäydin vamma) urheilijoiden poikkeavat syke- ja laktaattivasteet suorassa hapenoton testissä. Normaalisti kuormituksen noustessa syke kasvaa, mutta näin ei aina ole H1-luokan käsipyöräilijöiden kohdalla.  Myös laktaattipitoisuudet voivat laskea vielä myöhäisessäkin testin vaiheessa, mitä ei vammattomien puolella tapahdu. Lisäksi testikertojen välillä sykkeissä saattaa olla poikkeuksellisen suuria eroja. Nämä poikkeavuudet aiheuttavat sen, että testipalautteessa annettavat harjoitusohjeet perustuvat täysin pyörän tehomittarin antamiin wattilukemiin, koska syke ei ole heidän kohdallaan toistettava mittari kuormitustasosta. Syy näihin poikkeaviin vasteisiin on testin aikana mahdollisesti tapahtuva autonominen dysrefleksia (=”boosting”). Autonominen dysrefleksia on autonomisen hermoston epänormaali, ylireagointi stimulaatioon. Tämä aiheuttaa muutoksia sykkeeseen, verenpaineeseen, laktaattiin sekä hormonipitoisuuksiin. Tarkoituksellinen autonomisen dysrefleksian provosointi on kielletty toimenpide kilpailuissa, koska verenpaine voi nousta terveyden kannalta liian korkeaksi.

Paraurheilussa fyysisten testien lisäksi tukitoimintaamme kuuluvat myös urheilijoiden suoritusvälineiden kehittäminen. Suoritusvälineillä on omat tarkat sääntönsä, mutta sääntöjen puitteissa välineistöä voidaan pyrkiä optimoimaan. Tästä esimerkkinä tuolikeihään heittotuolin optimointi. Olemme mittaustapahtumissa testanneet tukikäden eri paikkoja heittotuolissa olevassa tukikepissä vaihtelemalla joko käden korkeutta tai tukikepin etäisyyttä ja analysoineet keihään lähtöparametrejä eri asennoilla.

Toinen hyvä esimerkki ratakelauksessa käytettävien kelauskapuloiden kehitystyö yhdessä urheilijan kanssa. Ratakelauksessa valtaosa kilpakelaajista käyttää 3D-tulostettua ja käsityönä tehtyä kelauskapulaa, jonka välityksellä urheilijan tuottama voima välitetään kelaustuolin kehään ja sitä kautta liikkeeksi. Tässä projektissa pyrimme kehittämään kapulaa kokeilemalla erilaisia materiaaleja ja pintoja kapulassa ja vertaamalla näitä toisiinsa. Kehitystyön seurauksena urheilija on siirtynyt käyttämään uutta pinnoitusmateriaalia kelauskapuloissaan.

Tokion paralympialaisten käsipyöräilyn kilpailureittien julkaisun jälkeen keskustelimme valmennuksen kanssa edessä olevasta kilpailureitistä. Keskustelussa tuli selväksi, että kisoissa olisi vastassa poikkeuksellisen rankka maasto ja valmennus halusi valmistaa urheilijat mahdollisimman hyvin edessä olevaan haasteeseen. Tästä saimme idean simuloida aika-ajon kilpailureittiä juoksumatolla. Simulaatiossa projektori heijasti seinälle videon reitistä ja maton kulma seurasi reitin korkeusprofiilia. Valitettavasti juoksumattomme ei taivu alamäkeen, joten alamäet simuloitiin turvanarun avulla. Alamäessä urheilijat rullasivat polkematta turvanarun huolehtiessa matolla pysymisestä. Lisäksi pyrimme simuloimaan kisoissa olleita olosuhteita nostamalla testitilan lämpötilaa lähelle kisoihin odotettua olosuhdetta. Totuttelu kisoja vastaaviin olosuhteisiin oli erityisen tärkeää, koska pyöräilijöidemme vammojen takia kehon lämpötilan säätely on haastavampaa kuin vammattomilla urheilijoilla (Lisälukemista: Kohti historian kuumimpia olympialaisia, Esa Hynynen, KIHUn blogi). Simulaation avulla pystyimme testaamaan erilaisia vauhdinjakoja kisareitillä hyvin samankaltaisissa olosuhteissa, joissa varsinainen kisakin käytiin. Simulaattorimme ansiosta urheilijat olivat ajaneet aika-ajoreitin useaan kertaan jo ennen kisapaikalle menoa, ja siten heillä oli hyvä ajatus parhaasta mahdollisesta vauhdinjaosta. Simulaatiossa saatujen kokemusten seurauksena urheilijat myös vaihtoivat pyörään hieman kevyemmät välitykset, jotta kilpailureitin tiukimmastakin noususta selvittiin ongelmitta käyttäen riittävän suurta pyöritysnopeutta. Tutustumalla reittiin hyvin etukäteen oli henkinen valmistautuminen kilpailuihin helpompaa.

Yhteenvetona paraurheilun kanssa toimimisesta voidaan sanoa, että työskentely vaatii paljon asioiden soveltamista ja jatkuvaa oppimisprosessia.

Kirjoittaja Tero Joutsen toimii KIHUssa urheilubiomekaniikan asiantuntijana. Työssään hän osallistuu keihään- ja moukarinheiton sekä kilpakävelyn biomekaanisiin analyyseihin. Lisäksi hän vastaa Jyväskylän urheiluakatemian testauksesta ja toimii asiantuntijana monessa paraurheilulajissa.

Lähteet:

Boosting in Elite Athletes with Spinal Cord Injury: A Critical Review of Physiology and Testing Procedures, Sports Med (2015) 45:1133–1142 DOI 10.1007/s40279-015-0340-9