Pariisin pettymyksen jälkeen valtion roolia on vahvistettava huippu-urheilussa

Kukaan ei vaikuta olevan yllättynyt siitä, että tässä kävi näin – nolla mitalia Pariisista. Olemme olleet veitsenterällä kesäolympialaisista tuotavien mitalien suhteen jo pari vuosikymmentä. Tämän vuosituhannen mitalit yhteen laskien muut Pohjoismaat ovat keskimäärin kolme kertaa ja Uusi-Seelanti viisi kertaa meitä parempia huippu-urheilumaita. Silti noin 30 miljoonan euron valtiopanostuksella mitalittomuus on maan historian, talouden ja osaamisen kannalta järjenvastaista – pystymme ilman muuta paljon parempaan.

Järjestelmätason analyysit on jo tehty, ja menestymättömyyden juurisyyt tunnetaan. Risto Niemisen työryhmä (2009) erehtyi uskoessaan, että huippu-urheilua voisi johtaa pelkästään verkostomallilla. Yli kymmenen vuoden kehittämistyön jälkeen on tullut selväksi, ettei tämä malli toimi. Vastuunjako tavoitteiden toteutumisesta ei ole selkeä, eikä valtion hajanainen rahoitusmalli tue tulosten saavuttamista, ja vaikka Olympiakomitean roolia huippu-urheilun johdossa korostetaan, se ei konkretisoidu. KIHU puolestaan väistelee vastuuta asiantuntija- ja valmentajaosaamisen johtamisessa, ja valmennuskeskukset horjuvat kansallisten tehtävien ja paikallisten intressien ristipaineessa. Tämä on ollut toimintatapa koko 2010-luvun.

Verkostossa toimitaan, mutta huipputasolle tarvittava yhteinen ymmärrys, yhteistyö ja luottamus jäävät vajaiksi organisaatioiden luontaisen itsenäisyyden ja itsekkyyden vuoksi. Norjalaisen huippu-urheilujärjestelmän (NIF – Olympiatoppen) jäljitteleminen organisaatioverkostolla ei kykene tuottamaan johtamiseen ja hallintaan tarvittavaa hierarkkista rakennetta. Tämä on paljastanut urheiluliikemalliin perustuvan järjestelmän heikkouden. Jos halutaan keskittää, on oltava halua ja kykyä estää organisaatioiden vapaamatkustus.  Näistä syistä huippu-urheilun johtajuus on monessa maassa siirretty suvereenisti valtion johdettavaksi.

Tähän saakka on näyttänyt siltä, ettei Suomessa ole poliittista tahtoa johtaa huippu-urheilua valtion voimin, kuten esimerkiksi Tanskassa ja Uudessa-Seelannissa. Jos kuitenkin haluamme yhä keskittää huippu-urheilun johtamisen tehokkaasti ja kääntää tuloskurssia, meidän on harkittava tätä uudelleen. Muussa tapauksessa haparoimme tehottomissa verkostoissa tulevaisuudessakin.

Tämä ei tarkoita huippu-urheilun valtiollistamista tai välttämättä edes lisärahoitusta. Tarvitaan vain legitiimi johtaja, kapellimestari, joka kykenee suuntaamaan valtion 30 miljoonan euron panostuksen yksiselitteisesti huippu-urheilutulosten parantamiseen, eikä organisaatioiden muihin tavoitteisiin, joita varten on liikunnan valtionrahoituksen muut momentit. Kesäolympialaiset ovat maailman suurin mediatapahtuma, ja olisi harhaanjohtavaa pitää urheilijoiden kautta välittyvän maakuvan arvoa vähäpätöisenä. Olipa se aiheellista tai ei, Suomen yleistä osaamista arvioidaan myös tätä kautta.

Valtio on johtanut kansallista kulttuuripolitiikkaa 1960-luvulta lähtien, ja vahva johtajuus on näkynyt erityisesti taiteen alalla, jossa suomalaisen taiteen näkyvyyttä ja asemaa maailmalla on rakennettu osana maan brändiä. Vuonna 2013 taiteen ja kulttuurin tukeminen keskitettiin Taiteen edistämiskeskukseen (Taike), joka toimii OKM alaisena virastona. Taikea on kritisoitu sen tulosvaatimuksista ja hallinnollisesta ohjauksesta. Sen olemassaolo kuitenkin osoittaa, että valtio kykenee halutessaan johtamaan jopa taiteen kaltaista luovaa alaa. Miksi valtio ei siis voisi ottaa vastuuta huippu-urheilusta, johon selkeä johtajuus ja tulosvaatimukset soveltuvat huomattavasti paremmin? Jos luovuuden voi kahlita tulossopimuksiin, miksi huippu-urheilua ei voitaisi ohjata yhtä määrätietoisesti.

Suomessa on useita mahdollisia malleja valtion johtajuuden rakentamiselle huippu-urheilussa. Valtiollinen malli on nopein keino vastata nykyisiin ongelmiin ja säilyttää kilpailukyky kansainvälisellä tasolla sekä vastata kansalaisten odotuksiin. Näin toimivat Tanskan Team Danmark ja Uuden-Seelannin High Performance Sport New Zealand. Niiden aikaan saamien tulosten tarkastelu auttaa ymmärtämään valtion roolia ja merkitystä huippu-urheilun johtamisessa. On kuitenkin selvää, että Suomen pitää ottaa huomioon omat erityispiirteensä ja yhteiskunnallisen todellisuutensa sopivan mallin löytämiseksi.

Team Danmark perustettiin vuonna 1985 vastaamaan Tanskan huippu-urheilun kehittämisestä, ja sen toimintaa ohjaa vuonna 1984 säädetty Team Danmark Loven (nyk. Lov om Eliteidræt). Tämä laki määrittelee organisaation tehtävät ja vastuut, sekä antaa sille mandaatin johtaa ja tukea Tanskan huippu-urheilua itsenäisenä, mutta valtion rahoittamana julkisena organisaationa. Team Danmarkin hallitus koostuu urheilualan asiantuntijoista, ja se toimii läheisessä yhteistyössä urheilujärjestöjen kanssa varmistaen niiden resurssien tehokkaan käytön ja tavoitteiden saavuttamisen. Vaikka Team Danmark saa rahoituksensa valtiolta, se on poliittisesti riippumaton ja keskittyy pitkäjänteiseen urheilun kehittämiseen.

High Performance Sport New Zealand (HPSNZ) perustettiin vuonna 2011 yhdistämällä useita urheilutoimijoita yhden katon alle, jotta Uuden-Seelannin huippu-urheilua voitaisiin johtaa keskitetysti ja tehokkaasti. HPSNZ toimii osana Sport New Zealandia (Sport NZ), jonka toiminta perustuu vuonna 2002 säädettyyn Sport and Recreation New Zealand Act -lakiin. Tämä laki määrittelee valtion käsivarren päässä olevien Sport NZ ja sen alaisen HPSNZ tehtävät, mukaan lukien huippu-urheilun kehittäminen ja tukeminen Uudessa-Seelannissa. HPSNZ omaa merkittävän autonomian operatiivisessa toiminnassaan, mutta sen toiminta on linjassa Uuden-Seelannin hallituksen asettamien urheilupoliittisten tavoitteiden kanssa.

Team Danmarkin ja HPSNZ esimerkit osoittavat, että valtion johtajuus huippu-urheilussa voi toimia tehokkaasti, mikäli tasapainottelu autonomian ja valtiollisen ohjauksen välillä saadaan toimivaksi. Jos huippu-urheiluyksikkö sidotaan liian tiukasti ministeriön ja parlamentaarisen politiikan armoille, päätökset vesittyvät ja menettävät urheilullisen fokuksen. Toisaalta liiallinen itsenäisyys voi johtaa erkaantumiseen urheilukentästä ja yhteiskunnallisista realiteeteista, mikä heikentää yksikön legitimiteettiä ja kykyä toimia osana laajempaa yhteiskuntaa. Näiden ääripäiden välinen tasapaino on ratkaiseva, jotta huippu-urheilun johtaminen voi olla sekä tehokasta että uskottavaa.

Suomen on saavutettava parempia tuloksia huippu-urheilussa nykyiselläkin rahoitustasolla. Liikunnan ja urheilun rahapelirahoituksen päättymisen myötä emme voi piiloutua sen taakse, ettei urheiluun käytetä verovaroja. Rahoitusjärjestelmän muutos edellyttää tulevaisuudessa selkeämpää tulosvastuuta sekä yhtenäisiä arviointi- ja seurantamekanismeja, jotka vastaavat muiden budjetista rahoitettavien yhteiskunnallisten alojen käytäntöjä. Huippu-urheilun osalta tavoitteet ovat selkeitä ja mitattavissa, joten kyse ei ole monimutkaisesta prosessista. Niiden saavuttamiseksi on kuitenkin luotava arkkitehtuuri, jossa on välineitä maan kokonaismenestyksen asettamiselle yksittäisten lajien tai organisaatioiden intressien edelle. Näin voi tapahtua, jos valtio astuu kapellimestarin paikalle.

Kirjoittaja Jarmo Mäkinen (YTT dos.) on KIHUn erikoistutkija ja tutkii huippu-urheilujärjestelmiin liittyviä kysymyksiä. Hän osallistui huippu-urheilun sisäiseen arviointiin vuonna 2020 ja avusti ulkoisessa arvioinnissa kansainvälistä arviointiryhmää vuonna 2022.