Potentiaalisimmat urheilijat tarvitsevat parhaat arjen ympäristöt, mutta huippu-urheilua ei voi rakentaa kaikkialle

Huippu-urheilun vaatimustaso -blogisarja

Suomalaisessa huippu-urheilussa puhutaan paljon resursseista ja rakenteista. Ne ovat tärkeitä, mutta eivät korvaa ratkaisevinta asiaa eli urheilijan arkea. Arki ratkaisee, millaista harjoittelua urheilija tekee, kuinka laadukkaasti hän palautuu ja millaista valmennusta hän saa. Lisäksi olosuhteiden tulee mahdollistaa laadukas harjoittelu ja sopivan kilpailullinen ympäristö. Jos arki ei ole kansainvälisen vaatimustason mukaista, parempaa menestystä ei voi odottaa syntyvän vain paremmilla tavoitteilla, lisäresursseilla tai uusilla rakenteilla.

Jos tavoitteena on maailman huippu, ei riitä, että urheilija harjoittelee hyvin siellä, missä se sattuu olemaan helpointa järjestää. On kysyttävä, missä hänen kehittymisensä kannalta paras mahdollinen arki voidaan toteuttaa. Tähän kysymykseen suomalaisen huippu-urheilun on vastattava nykyistä rohkeammin.

Kun puhumme urheilun toimintaympäristöistä, puhumme helposti harjoituspaikoista, saleista, kentistä, halleista, laboratorioista ja välineistä. Ne ovat tärkeitä, mutta toimintaympäristö on paljon enemmän. Se on kokonaisuus.

• Se on paikka, jossa urheilija kohtaa arjessa vaatimustason ja sopivan haastamisen ilmapiirin.
• Se on paikka, jossa valmentajalla on mahdollisuus valmentaa ja kehittyä.
• Se on paikka, jossa asiantuntijatuki ei ole irrallinen palvelu, vaan osa valmennuksen arkea.
• Se on paikka, jossa urheilijalta vaaditaan paljon ja häntä tuetaan vielä enemmän.
• Se on paikka, jossa voi kehittyä nopeammin, laadukkaammin ja kansainväliseen vaatimustasoon peilaten rehellisemmin.

Vaativa ympäristö ei saa olla turvaton ympäristö. Parhaimmillaan se on päinvastoin – psykologisesti turvallinen, mutta tavoitteissaan tinkimätön. Sellainen ympäristö, jossa on lupa ja mahdollisuus tavoitella maailman kärkeä tosissaan ja sopivan rennosti.

Suomen kokoisessa maassa hajautettu hyvä ei välttämättä riitä, jos tavoitteena on maailman huippu. Meillä on paljon osaamista, motivoituneita valmentajia, hyviä olosuhteita ja potentiaalisia urheilijoita. Ongelma on, että ne eivät aina kohtaa toisiaan riittävän vaikuttavasti ja oikeassa kohdassa urheilijan uraa. Urheilija voi olla yhdessä paikassa, valmentaja toisessa, olosuhteet kolmannessa ja asiantuntijatuki neljännessä. Lopputulos voi olla sinänsä hyvää toimintaa, mutta ei välttämättä kansainvälisen huippu-urheilun näkökulmasta riittävän kovaa arkea. Hajautetussa järjestelmässä myös rajalliset resurssit pirstaloituvat helposti. Monessa paikassa tehdään hyvää työtä, mutta liian harvassa syntyy urheilijalle, valmentajalle ja tukitiimille riittävät edellytykset täysipäiväiseen huippu-urheiluun.

Keskittäminen on keino nostaa tämän arjen laatua. Kun parhaat urheilijat, valmentajat ja asiantuntijat toimivat samoissa ympäristöissä, syntyy asioita, joita on vaikea rakentaa etäyhteyksillä tai satunnaisilla leireillä. Syntyy jatkuvaa vuorovaikutusta, hiljaisen tiedon siirtymistä, osaamisen kehittymistä, päivittäistä sparrausta ja tervettä kilpailua. Parhaimmillaan syntyy kulttuuri, jossa korkea vaatimustaso ei ole poikkeus, vaan normaali osa tekemistä.

On hyvä huomioida myös keskittämisen mahdolliset riskit, jos kaikki munat laitetaan samaan koriin. Keskittäminen toimii vain, jos valitut ympäristöt todella täyttävät kansainvälisen vaatimustason. Muuten riskinä on, että hajautettu keskinkertaisuus korvataan keskitetyllä keskinkertaisuudella.

On lisäksi huomioitava, että keskittämistä ei pidä sekoittaa lapsuusvaiheeseen. Siinä vaiheessa laadukasta urheilutoimintaa tulee olla mahdollisimman lähellä kotia, jolloin mahdollisuus fyysisesti aktiiviseen arkeen ja urheilukipinän syttymiseen kasvaa merkittävästi.

Huippu-urheilussa hyvä tarkoitus ei vielä riitä. Jos tavoitteena on kansainvälinen menestys, on uskallettava tehdä valintoja ja poisvalintoja.

Kysymys voi olla hyvin käytännöllinen: missä ympäristössä urheilija saa eniten laadukkaita harjoituksia, parhaan valmennuksen ja sparrauksen sekä parhaan mahdollisen asiantuntijatuen? Jokaisessa lajissa tulee arvioida rehellisesti, missä kansainvälisen vaatimustason mukainen valmentautuminen voi toteutua. Joissakin lajeissa paras ympäristö löytyy Suomesta. Joissakin tapauksissa se voi löytyä ulkomailta. Molemmat ratkaisut voivat olla oikeita, jos ne perustuvat urheilijan kehittymisen kannalta parhaaseen tietoon eikä siihen, mikä on helpointa järjestää.

KIHUn johdolla tehdyn Huippu-urheilun kansainvälinen vaatimustasoselvityksen yksi konkreettinen toimenpide-ehdotus on valmentautumisen keskittäminen parhaisiin toimintaympäristöihin. Käytännössä tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että tunnistetaan ympäristöt, joihin urheilijoita, valmentajia ja asiantuntijoita on järkevää ohjata, kehitetään valittuja ympäristöjä kansainvälisen vaatimustason mukaiselle tasolle ja varmistetaan asiantuntijatuen saatavuus arjessa sekä leiri- ja kilpailutilanteissa.

Tämä vaatii johtamista ja rohkeutta kohdentaa resursseja sinne, missä niillä on suurin vaikutus urheilijan arkeen. Urheilijan, valmentajan, lajiliiton, urheiluakatemian, valmennuskeskuksen, kunnan ja kansallisten toimijoiden valintojen pitää tukea samaa päämäärää. Jos jokainen tekee omasta näkökulmastaan hyviä ratkaisuja, mutta yhteinen suunta puuttuu, kokonaisuus jää hajanaiseksi.

Suomalaisessa huippu-urheilussa on pitkään puhuttu tavoitteesta saada parhaat urheilijat parhaaseen valmennukseen ja parhaisiin olosuhteisiin. Huippu-urheilun vaatimustasoselvityksen perusteella tavoitteeseen ei ole päästy riittävän laajasti. Meillä on varmasti olemassa hyviä yksittäisiä esimerkkejä. Juuri siksi kyse ei ole siitä, etteikö osaamista olisi. Kyse on siitä, saadaanko osaaminen, urheilijat, valmennus ja resurssit kohtaamaan systemaattisemmin.

Keskittäminen voi tarkoittaa ammattivalmentajien ympärille rakentuvia valmennusryhmiä. Se voi tarkoittaa asiantuntijatuen vahvempaa viemistä valittuihin ympäristöihin. Se voi tarkoittaa sitä, että lahjakkaalta urheilijalta odotetaan sitoutumista ja valmiutta siirtyä ympäristöön, jossa hänen kehittymisensä edellytykset ovat paremmat.

Tämä ei ole aina helppoa. Se voi olla urheilijalle, perheelle, seuralle, lajille ja paikallisille toimijoille iso päätös. Siksi sitä ei pidä tehdä kevyesti ja ajoitus on mietittävä erityisen huolella. Mutta jos tavoitteena on kansainvälinen menestys, päätöksiä on arvioitava ensisijaisesti urheilijan kokonaisvaltaisen kehittymisen näkökulmasta.

Huippu-urheilussa menestys ei ole koskaan varmaa. Parhaatkaan olosuhteet, valmentajat, tukitoimet ja talousresurssit eivät takaa mitaleita. Mutta heikko tai hajautunut arki tekee menestyksestä vielä epätodennäköisempää. Siksi suomalaisen huippu-urheilun on kysyttävä itseltään nykyistä terävämmin: missä kansainvälisen vaatimustason mukainen arki todella toteutuu? Jos vastaus on selvä, urheilijat, valmentajat, asiantuntijat ja resurssit pitää ohjata tukemaan sitä. Jos vastaus ei ole selvä, seuraavana tehtävänä on tehdä siitä selvä.

Keskittäminen ei ole itseisarvo. Se on väline, jolla suurin urheilijapotentiaali, paras valmennus ja muu tukitoiminta, laadukas olosuhde sekä resurssit saadaan kohtaamaan vaikuttavammin. Se on tapa rakentaa arkea, jossa vaatimustaso nousee, osaaminen kasvaa ja urheilija saa paremmat mahdollisuudet tavoitella omaa potentiaalia ja kansainvälistä huippua.

Lopulta kyse on samasta asiasta kuin huippu-urheilussa aina: halusta tehdä joka päivä vähän paremmin. Ei vain urheilijan, vaan koko järjestelmän.

Kirjoittaja Ville Vesterinen toimii Suorituskyky-tiimin esihenkilönä ja urheilufysiologian johtavana asiantuntijana KIHUssa.

Tämä kirjoitus on osa Huippu-urheilun vaatimustaso -blogisarjaa, jossa syvennetään KIHUn johdolla tehdyn Huippu-urheilun kansainvälinen vaatimustaso ja menestystekijät -selvityksen teemoja ja niiden merkitystä suomalaisen huippu-urheilun arjessa. Tietotyöhankkeen sivuilta löytyvää materiaalia saa vapaasti hyödyntää ja jakaa eteenpäin.