Suomalainen huippu-urheilu risteyksessä: uskallammeko valita?

Huippu-urheilun vaatimustaso -blogisarja

Suomalaisesta huippu-urheilusta on lähivuosina taas puhuttu enemmän kuin pitkään aikaan. Huoli menestyksestä on tunnistettu, analyysiä on tehty, ja yhteinen käsitteistö on vihdoin terävöitymässä. KIHUn johdolla tehty huippu-urheilun kansainvälisen vaatimustason selvityksen mukaan yksi kriittinen kysymys on yhä ratkaisematta: olemmeko valmiita tekemään strategisia päätöksiä – ja kantamaan niistä vastuun?

Huippu-urheilun kehittämistä ei ratkaista yksittäisillä hankkeilla, uusilla rakenteilla tai viestinnällisillä tempauksilla. Ratkaisevaa on se, miten pystymme suomiurheilussa toimimaan yhtenäisenä: asettamaan tavoitteet, tekemään valinnat, selkeyttämään järjestelmää ja kohdentamaan rahoituksen näitä valintoja tukevalla tavalla.

Yksi suomalaisen huippu-urheilun keskeisimmistä ongelmista ei ole resurssien vähäisyys vaan myös yhteisen tavoitetilan puuttuminen. Emme ole yhdessä päättäneet, mitä huippu-urheilumenestyksellä tarkoitetaan – ja mitä emme tarkoita.

Tavoitellaanko:

• olympia- ja paralympiamitaleja?
• laajaa arvokisamenestystä?
• ammattilaisia maailman kovimmissa sarjoissa?
• vai “mahdollisimman hyvää tekemistä” ilman selkeää tulosvastuuta?

Ilman tavoitemäärittelyä huippu-urheilusta tulee helposti kaikille kaikkea, ja samalla strategisesti ei mitään. Tavoitteiden määrittely ei ole tekninen yksityiskohta, vaan arvovalinta, joka ohjaa kaikkia muita päätöksiä: rahoitusta, rakenteita, osaamisen suuntaamista ja arviointia.

Olen antanut itselleni ymmärtää, että OKM:n asettama huippu-urheilun asiantuntijaryhmä on tulossa ulos huippu-urheilun tavoitteiden kanssa kuluvan vuoden 2026 aikana toivottavasti jo muutaman kuukauden sisällä. Toivotaan että näin tapahtuu.

Usein sanotaan, ettei Suomessa “voida valita”, koska se olisi epäoikeudenmukaista. Todellisuudessa valinta tehdään joka tapauksessa. Hajauttamalla resurssit laajasti valitaan keskinkertainen vaikuttavuus.

Huippu-urheilu on lähtökohtaisesti epädemokraattista: kaikki eivät voi voittaa, eikä kaikkia voida tukea samalla intensiteetillä. Kansainvälisesti menestyvät maat tunnistavat tämän ja uskaltavat priorisoida – Suomessa tämä on edelleen poliittisesti ja kulttuurisesti vaikeaa.

Strateginen valinta tarkoittaa myös:

• joidenkin lajien ja urheilijoiden tukemista enemmän
• joidenkin rakenteiden supistamista tai purkamista
• rohkeutta sanoa ääneen, että kaikki eivät ole huippu-urheilun näkökulmasta samalla viivalla

Päättäjien vastuu ei ole miellyttää kaikkia, vaan maksimoida rajallisten resurssien vaikuttavuus.

Suomalaisessa huippu-urheilujärjestelmässä on paljon osaamista ja hyviä ihmisiä. Ongelma ei ole yksittäisissä toimijoissa, vaan kokonaisuuden johtamisessa. Vastuut, roolit ja päätöksentekopolut ovat epäselviä, päällekkäisyyksiä syntyy ja energiaa kuluu järjestelmän sisäiseen kitkaan.

Strategiselta tasolta katsottuna kriittinen kysymys on:
kuka johtaa huippu-urheilua – ja millä valtuuksilla?

Selkeä järjestelmä ei tarkoita autoritäärisyyttä, vaan:

• läpinäkyvää päätöksentekoa
• yhteisesti sovittuja rooleja
• kykyä tehdä myös epämiellyttäviä ratkaisuja
• seurantaa, jossa tavoitteiden toteutuminen vaikuttaa jatkorahoitukseen ja asemaan

Ilman järjestelmän selkeytystä yksittäiset kehittämistoimet jäävät irrallisiksi, ja strategia vesittyy operatiivisessa arjessa. Uskon että Pariisin olympialaisten jälkeen alkanut työ huippu-urheilun uudistamiseksi vie meitä kohti parempaa.

On kiistatonta, että suomalaisen huippu-urheilun rahoitus on moniin kilpailijamaihin nähden vähäistä. Vähemmän puhuttu, mutta vähintään yhtä merkittävä ongelma on rahoituksen pirstaleisuus ja lyhytjänteisyys.

Rahoitus on strategian konkreettisin ilmentymä. Se kertoo, mitä oikeasti arvostetaan. Jos rahoitus jakautuu pieninä erinä monille toimijoille:

• ammattilaisuus ei vahvistu
• vaatimustaso ei nouse
• järjestelmä palkitsee säilyttämistä, ei kehittymistä

Strategisesti merkittävä muutos KIHUn johtamana tehdyn vaatimustasoselvitystyön mukaan olisi siirtyä:

• pidempiin (3–5 vuoden) rahoituspäätöksiin
• selkeään kriteeristöön, joka kytkeytyy tavoitteisiin
• rahoitukseen, joka edellyttää näyttöä kehittymisestä ja tuloksista

Samalla on tunnustettava, että ilman yksityisen sektorin vahvempaa roolia huippu-urheilun rahoituspohja jää hauraaksi. Tämä puolestaan vaatii uudenlaista kaupallista ajattelua ja osaamista urheiluyhteisössä.

Huippu-urheilun kehittämisestä käytävä keskustelu on tärkeää – mutta se ei enää riitä. Nyt ollaan vaiheessa, jossa päätösten lykkääminen on aktiivinen valinta, ja sen hinta kasvaa vuosi vuodelta.

Jokaisen strategisen toimijan – ministeriöissä, kattojärjestöissä, rahoittajissa ja lajijohdossa sekä kaikissa huippu-urheilutoimijoissa – on nyt syytä kysyä:

• mitä päätöksiä minun roolissani pitäisi tehdä?
• mitä riskejä vältän, jos en tee niitä?
• ja kenelle olen lopulta vastuussa siitä, jos mitään ei muutu?

Huippu-urheilun menestys ei synny konsensuksesta, vaan rohkeudesta tehdä selkeitä valintoja.

Kirjoittaja Arto Kuusisto on KIHUn ensimmäinen toimitusjohtaja. Hänellä on yli kahdenkymmenen vuoden urheilujärjestökokemus. Kuusisto on ollut mukana alusta lähtien Pariisin olympialaisten jälkeen käynnistyneessä huippu-urheilun uudistustyössä.