Tämän takia suomalainen huippu-urheilujärjestelmä tulisi hajauttaa

Huippu-urheiluverkoston sisäinen kehittämispuhe on tauonnut, vaikka keskusteltavaa riittäisi viimeisen vuoden ajalta. Oli ensimmäinen huippu-urheilun kansainvälinen arviointi. Huippu-urheiluyksikön (HUY) johtajan väärinkäytöksiin liittyvä kohu ja johtajan vaihdos. Yksikön erityisaseman poistuminen olympiakomitean johtamisjärjestelmässä ja henkilöstön supistuminen. Huippu-urheiluyksikön lajiryhmävastaavien vaihdokset ja tehtäviin liittyvät muutokset. Osaamisohjelman päättyminen ja KIHUn johtajan vaihdos. Operationaalisen toiminnan päivittämistä vaativaa listaa voisi jatkaa.

KIHUsta katsottuna muutokset muokkaavat kenttää sellaisella vauhdilla, että hetki sitten tehdyt strategiat vaikuttavat auttamatta vanhentuneilta. Nykyjohto on kuitenkin ollut hiljaa. Ehkä muutosten ja strategioiden välisiä ristiriitoja ei koeta riittävän painaviksi tai sitten vain odotellaan parempaa hetkeä asioiden selkeyttämiselle. Joka tapauksessa toimintaympäristön muutokset laittavat pohtimaan, miten kansallista huippu-urheilua aiotaan johtaa tästä eteenpäin.

Viimeisen vuosikymmenen ajan kehittämistä ovat ohjanneet huippu-urheilun muutokseen (HUMU 2010–2012) liittyneet periaatteet. Keskittämisen, priorisoinnin ja kaventamisen tavoitteet ovat edelleen strategioissa.  Samaan aikaan muussa yhteiskunnassa, kuten myös liikunnassa ja urheilussa toiminta näyttää virtaavan pikemminkin päin vastaiseen suuntaan. Nyt organisaatioiden kehittämisessä suositaan kompleksisiin toimintaympäristöihin mukauttavia piirteitä kuten joustavuutta, matalia hierarkioita, verkostoja, hajautettuja järjestelmiä ja hybridejä organisaatioita. Mikäli huippu-urheilussa tehdään vastaava suunnankäännös, on selvää, ettei HUMU-lähtöisestä ajattelusta löydy siihen avauksia.

Huippu-urheilussa on korostettu keskittämisen etuja aina Australian Institute of Sportsin (AIS) perustamisesta lähtien vuonna 1981.  Sen hyödyt huomattiin Australian, Tanskan ja Norjan esimerkkien kautta, ja viimeistään seuraavalla vuosikymmenellä siitä muodostui huippu-urheilujärjestelmien kehittämistä ohjaava trendi. Maita vertailevissa SPLISS-tutkimuksissa vahvistettiin keskittämisen ja koordinoinnin tuomat kilpailuedut vielä 2010-luvulla.

Näissä vertailuissa, benchmarkkauksissa ja hyvien esimerkkien etsimisessä oli KIHUkin mukana. HUMUssa järkeilimme, että keskittämällä resursseja, osaamista, valmennusta ja lopulta myös urheilijoita valittuihin keskuksiin, saavuttaisimme synergiaetuja, jotka johtaisivat kansainvälisten vertailujenkin mukaan menestykseen.

HUMUssa luotiin HUY ja sen johtamisen keskeisimmät rakenteet, joita ovat huippu-urheilun toimialueita hahmottavat ohjelmat (huippuvaihe, akatemia, osaaminen) sekä niihin toimijoita sitovat sopimukset ja verkostot. Mika Kojonkosken johtamalla aikakaudella (2013–2017 järjestelmän rakentamisen painopiste oli koko urheilijan polussa sekä valintavaiheessa ja akatemiaohjelmassa.

Panostukset kaksoisuraan ja akatemioihin on tunnustettu yleisesti onnistuneiksi, mutta huippu-urheilumenestystä ne eivät ole tuoneet. Mika Lehtimäen kauden (2018–2022) alkua ohjasikin todennäköisesti kriittinen kysymys akatemiaohjelman ja huippuvaiheen ohjelman välisestä kytkennästä: miksi järjestelmän kehittäminen ja tuhannet akatemiaurheilijat eivät tuo lisää kansainvälisen tason menestystä Suomeen?

Kysymyksen ratkaisemiseksi siirrettiin painopistettä järjestelmän kehittämisestä yksilöihin ja pyrittiin varmistamaan optimaaliset olosuhteet HUY-tuetulle yksittäiselle huippu-urheilijalle. Tämä oli tietysti jo alun perin huippuvaiheen tarkoitus, mutta vasta suunnitelmien, sopimusten ja rahoituksen sisältöjä tarkentamisen myötä tavoite alkoi toteutua.

Lehtimäen vahva johtajuus ja fokuksen kaventaminen mitalijahtiin tiivistivät huippu-urheilun operationaaliseen toimintaan osallistuvien henkilöiden sisäistä verkostoa. Heidän kollegiaalinen/keskinäinen ja johtoon kohdistuva luottamus oli huippu-urheilun sisäisen arvioinnin (2020) mukaan korkea. Toisaalta moni (kolmannes) koki omassa työssään ristiriitaa huippu-urheilutavoitteiden ja muiden urheiluun liittyvien tavoitteiden tai vaatimusten välillä. Lisäksi monet kuvailivat ennestään aikaa vievän, intensiivisen ja yksityiskohtaisen neuvottelu- ja sparrausjärjestelmän muodostuvan jo uuvuttavaksi.

Laajemmassa urheiluyhteisössä HUY:n painostus ärsytti ja liiallinen keskittyminen yksittäisiin urheilijoihin vaikutti välinpitämättömyydeltä muita urheilukysymyksiä kohtaan. Verkostojohtajan kiristäessä ruuvia muiden organisaatioiden vaikutusmahdollisuudet laskivat. Yhdessä päättäminen ja toimiminen alkoivat vaikuttamaan sanahelinältä. Organisaatiotasolla pohdittiin HUY:n vaatimusten, huippu-urheiluun sitoutumisen ja kasvavien kustannusten riskejä.

Huippu-urheilun ytimessä tuntui hyvältä, mutta kapea käsitys jakoi laajempaa yhteisöä. Huippu-urheilun ja urheilun kohtalon yhteys unohdettiin. Verkostoa johdettiin kuin hierarkiaa.

Kansallinen huippu-urheilujärjestelmämme kävi Lehtimäen kaudella todennäköisesti niin lähellä keskitettyä toimintaa kuin se on suomalaisilla parametreilla mahdollista. Sekään ei ole kuitenkaan tuonut mitalisadetta. Vaikka suomalaiset urheilijat menestyvät edelleen kansainvälisesti, on trendi selvästi laskeva ja joukkueurheilun laajasti parantunut suorituskyky on vielä kaukana varsinaisesta huippu-urheilumenestyksestä.

Selitys siihen miksi keskittäminen toimii Norjassa tai Uudessa-Seelannissa, mutta ei Suomessa on lopulta hyvin yksinkertainen. Yhtäältä meillä ei ole, eikä suurella todennäköisyydellä tule olemaan Norjan kaltaista laajaa ja edustuksellista urheiluliikettä. Toisaalta näyttää myös selvältä, ettei Suomen valtio tule ikinä johtamaan huippu-urheilua kuten Uudessa-Seelannissa. Kolmatta vaihtoehtoa legitiimille vallan keskittämiselle ei tunneta. Siksi yritys keskittää valtaa suomalaisessa urheilujärjestöjen ja valtion sekamallissa on tehotonta ja pohjimmiltaan epädemokraattista, koska siitä puuttuu vallankäytön alaisten suostumus.

Huolimatta otetuista kehitysaskelista ja muutoksista, suomalainen huippu-urheilu ei ole saavuttanut asetettuja tavoitteita, ja toimintatapoihin sekä valintoihin liittyvä kritiikki on lähes jatkuvaa. Luottamuspulan, hajanaisen ja osittain päällekkäisen rakenteen sekä menestymättömyyden jatkuessa 2020-luvulle meidän on syytä tarkistaa järjestelmän kehitystä koskevia perususkomuksia. (ks. Suomalainen huippu-urheilu tarvitsee luottamusta -raportti, 2022.)

Jeffrey Haydun (1998) mukaan jokainen uusi reformi lähtee edeltävän reformin luomasta tilanteesta tai sen nostamista ongelmista. Tällä hetkellä meidän sudenkuoppamme on HUMUssa esitetty keskittämisen suunnitelma, jonka toimeenpano on osoittautunut liian haastavaksi suomalaisen urheilun valtajärjestelmälle. Tästä pakonomaisesta keskittämisen eetoksesta on parempi luopua ennen kuin tuhlaamme toisen vuosikymmenen. Valtaa on siis hajautettava, mikä ei toivon mukaan tarkoita huippu-urheilun palauttamista lajisiiloihin. Kunkin lajin omista eduista nousevan toiminnan ohella tarvitaan myös yhteisistä eduista huolehtivaa kansallista järjestelmää. Hajautetun järjestelmän koordinointi ja sen osien kehittäminen itseorganisoituvaan suuntaan vaativat paljon keskustelua, osaamista on meillä riittävästi.

Lähteet

Haydu, Jeffrey (1998). Making Use of the Past: Time Periods as Cases to Compare and as Sequences of Problem Solving. American Journal of Sociology, Vol. 104, No. 2 (September 1998), pp. 339-371.

Kirjoittaja Jarmo Mäkinen (YTT dos.) on KIHUn erikoistutkija ja tutkii huippu-urheilujärjestelmiin liittyviä kysymyksiä. Hän osallistui huippu-urheilun sisäiseen arviointiin vuonna 2020 ja avusti ulkoisessa arvioinnissa kansainvälistä arviointiryhmää vuonna 2022.